Nuoret lukijani, jotka ovat kasvaneet ja varttuneet hyvässä kodissa, huoletonna viettäin päivän toisensa perästä, tuskin voinevat mielessään kuvitella, kuinka paljon nuorella emännöitsijällä oli tehtävää. Me kerromme päivän toimet aamusta iltaan.
Joka aamu nousi Hanna ylös kello neljä, sillä hän eli "vanhaan hyvään aikaan", jolloin ymmärrettiin antaa arvoa aikaiselle aamuhetkelle. Hänen tuli pitää huolta, että palvelijat menivät aamuaskareilleen navettaan tai ryhtyivät kehräämään ja karstaamaan. Itse istui hän puolaamaan päivän varalta kutojalle. Palvelijain tultua navetasta täytyi hänen mitata ja kuoria maito sekä laittaa kaikki kuntoon kirnuamista varten. Kello kuusi söi palvelusväki aamiaista, mutta sitä varten tuli emännöitsijän jakaa jokainen muru, antaa jokaiselle osansa maidosta, leivästä ja silakoista, sillä sellainen oli tapa; palvelijain käsiteltävänä ei ollut muuta kuin vettä ja suolaa. Kahdeksalta söi herrasväki aamiaisensa, jossa tavallisesti oli kahvia ja jotakin lämmintä ruokaa. Sekin kulki emännöitsijän käden kautta. Mutta sillä välin piti hänen myöskin huolehtia huoneiden siivoamisesta, muistuttaa unisia ja väsyneitä, tottumattomia tahi huolimattomia palvelijoita yhdestä ja toisesta, panna lakasemaan huone tai pyyhkimään pöly uudelleen. Sitten alkoivatkin jo päivällishommat, ja kun muistaa, että perheeseen kuului seitsemän kahdeksan jäsentä, kahdeksan piikaa ja yhtä monta renkiä, paimenpoika, ruotulaisia ja apueukkoja, niin voi ymmärtää, että siinä oli työtä ruuan valmistamisessa. Kello kaksitoista oli päivällisaika, jonka jälkeen nuorella emännöitsijällä oli lyhyt lepohetki, s.o. hän istui kammarissaan puolaamassa, ompelemassa, paikkaamassa tai jossakin muussa hommassa. Niin kului päivä illallispuuhiin, jonka jälkeen Hannan vielä piti punnita pellavat tai villat palvelijoille seuraavana päivänä kehrättäväksi. Ja ennen levolle menemistään täytyi hänen vielä käydä tekemässä överstinrouvalle tilit päivän kuluessa olleista menoista, ilmoittamassa maidon ja voin tulomäärän, kertomassa, jos lehmä oli poikinut, selittämässä palvelijain käsitöistä ja ruokavarojen kulusta y.m.s. Vasta sitten oli hän vapaa, mutta usein myöskin niin väsyksissä, että hän heti huoneeseen tultuaan riisuutui kiireesti ja vaipui kuin lapsi syvään uneen. Kertomaamme tapaan päivä tavallisesti kului. Mutta usein sattui leipomisia, teurastuksia, suolaamisia, makkarantekoa, pesua, silitystä, marjain puhdistamista ynnä muita ylimääräisiä toimia. Silloin oli nuorella emännöitsijällä työtä kaksin kerroin, hänen piti olla kaikkialla läsnä, ateriain tuli olla valmiina määrälleen ja huonosti keitettyä ruokaa ei ollut hyvä tuoda pöydälle. Viisi minuuttia ennen ruoka-aikaa tuli rouva keittiöön maistamaan ruokaa, ja jos kasti oli liian vetelää, velli liian sakeata tai suolasta, silloin tuli toria ja moitetta. Se tuntui joskus raskaalta, sillä erehtyminen oli harvinaista ja tapahtui ainoastaan muiden liian kiireellisten tointen vuoksi, mutta tuo kunnon tyttö otti moitteet nöyrästi vastaan mielessään miettien: — Herrasväki ei voi syödä onnistumatonta ruokaa, se on luonnollista, ja koska minun velvollisuuteni on pitää huolta sen valmistamisesta, niin ei minun sovi suuttua eikä tuskastua, vaan seuraavalla kerralla pitää ajatukset tiukemmin koossa.
Kuinka paljon parempia ja onnellisempia olisivatkaan ihmiset, jos voisivat nöyrästi tunnustaa vikansa ja puutteensa sekä suostua oikaisuihin.
Kaikki vaivat, kaiken työn, yksinpä moitteetkin olisi Hanna mielellään kärsinyt, jos vaan olisi ollut yksikin ihminen, joka olisi hänen kohtaloistaan huolehtinut, hänestä välittänyt. Mutta semmoista ei ollut. Perheen nuoret tyttäret eivät ensi aluksi näyttäneet huomaavankaan, että hän oli olemassa, hänhän olikin vaan palvelija. Toki kasvoi heidän kunnioituksensa Hannaa kohtaan, kun hän kerran sai tehtäväkseen hienojen pitsien pesun, joka häneltä hyvin onnistui. Tämä kunnioitus oli siinä, että hänelle aina uskottiin pitsien pesu ja kaikki muut vaikeanlaatuiset työt, joita eivät itse tahtoneet tai voineet tehdä.
— Kiltti, hyvä, kelpo Hanna, tee tämä, sanottiin silloin ja sitten: — Kiitos, kiitos, hyvä Hanna. Ja siinä kaikki. Oliko hänen ikävä tai hauska, oliko hän terve tai sairas, kaipasiko hän ystävää, tarvitsiko hän lepoa ja virkistystä uutterassa työssään — sitä ei kysytty. Ja kuitenkin — jos he olisivat viitsineet puhutella häntä hetkenkään aikaa, olisivat he havainneet hänessä ajattelevan tytön, joka ei ollut elämäänsä ummessa silmin viettänyt, olisivat oppineet tuntemaan hänen iloisen, reippaan luonteensa, saaneet ihailla hänen oikeudentuntoaan, vaatimattomuuttaan ja sydämmellisyyttään. He eivät tienneet, että saattoi oppia paljon ilman kirjojakin. Mutta vaikka he olisivatkin oppineet tuntemaan hänen arvonsa, eivät he kuitenkaan olisi hänen kanssaan seurustelleet, eivät pyytäneet häntä sisään kuuntelemaan lukemista tai syömään yhteisessä pöydässä — juuri senvuoksi, että hän oli "vaan emännöitsijä". Heidän mielestään emännöitsijän välttämättä täytyi olla sivistymätön ihminen, jonka harrastukset eivät ylettyneet patoja ja kattiloita ylemmäksi. He eivät ymmärtäneet, että kirjatietojen puute pakottaa köyhän tytön etsimään käytännöllistä työtä ja ennen kaikkea he eivät tunteneet työn kunniaa, vaan luulivat ruuan valmistamisen ja talouden hoitamisen olevan alhaisempaa kuin soittaminen, neulominen, romaanien lukeminen, jota itse tekivät. He puhuivat nenäänsä nyrpistäin emännöitsijän talonpoikaisesta muodosta tarkoittaen sillä Hanna paran turpeata nenää ja tukevaa leukaa, mutta eivät havainneet hänen kirkasta otsaansa, viisaita, iloisia silmiään ja tuota herttaista piirrettä suun pielissä. He vertailivat Hannan työstä rosottuneita ja punottavia käsiä omiin hienoihin ja valkoisiin käsiinsä muistamatta, että Hanna teki vuodessa enemmän hyötyä käsillään kuin he koko elinaikanaan. Kun taloon tuli vierasta, iloista nuorisoa, joka siellä hilpeästi puheli, lauloi ja soitti, sai Hanna hääriä tarjoiluhuoneessa ja ainoastaan ovenraosta tähystellä nuorten riemuisaan seuraan. Se oli tosin aivan luonnollista — Hanna itse parhaiten sen siksi käsitti — — että hän taloudenhoitajana oli velvollinen tehtävänsä täyttämään ja eritoten silloin, kun oli vieraita, vapauttamaan emännän kaikista huolista sekä pitämään huolta, että kaikki oli hienosti ja hyvin valmistettua. Mutta vaikka hänellä oli vapaitakin hetkiä, ei nuorten tyttärien päähän pistänyt pyytää häntä yhteiseen iloon, ja vieraat olisivat varmaankin vetäytyneet hämillään syrjään, jos joku olisi esittänyt heille emännöitsijän. Ja kuitenkin oli Hanna, asiaa ankarasti arvostellen, täysin yhtä sivistynyt kuin monet niistä hupakoista, jotka salissa livertelevät. Hänkin oli käynyt koulua ja ollut säätyläishenkilöiden seurassa; sitäpaitsi oli hänellä luonnostaan selvä järki, joka esti häntä päästelemästä sellaisia typeryyksiä ja puhumasta sellaista roskaa kuin monet nuoret naiset; lisäksi oli hänellä siksi paljon hienotunteisuutta, ettei hän sekaantunut keskusteluun, jota ei käsittänyt, mutta joka puuttuu monelta "sivistyneeltä". Mutta kaikesta tästä ei Hannan isäntäväki tiennyt mitään, sillä he eivät milloinkaan viitsineet tarkemmin tutustua hänen sivistyskantaansa. Hän oli nyt kerran emännöitsijä, jonka sija oli keittiössä tai yliskammarissa, mitäpä oikeutta hänellä oli olla nuori, haluta samanikäisten seuraa, virkistystä ja lepoa. Hänen toimenansa oli keittää, paistaa ja puolata, sitä varten hänet oli otettu, ja siitä hän sai palkan. — Tulee aika, jolloin tällainen kertomus näyttää vääristellyltä ja käsittämättömältä, mutta se on kuitenkin kuva todellisuudesta.
Oli juhannuksenaika, lämmin, vihannoiva, ihana. Syreenit levittivät tuoksuaan, lintuset visertelivät ja sinervä taivas kuvastui järven kalvoon. Odotettiin vieraita juhannusaatoksi, jonka vuoksi talossa oli verrattomasti puuhaa ja häärinää. Vanhinta poikaa, merikapteenia, Augusti-herraa, joksi häntä palvelijain kesken kutsuttiin, odotettiin kotiin. Hän oli ollut poissa lähes kolme vuotta, ja vanhemmat sekä sisaret odottivat häntä ilon sekaisella jännityksellä. Vanha Maija oli juhlaleipiä leipoessaan kertonut Hannalle tästä nuoresta herrasta. Hän tuntui olevan Maijan ja koko palvelusväen suosikki. — Hän on niin iloinen ja herttainen, kertoi Maija, hän puhuttelee meitä kuin vertaisiaan ja jakelee runsaita juomarahoja, se siunattu poika. Ja aina osaa hän tasottaa ja sovittaa kaikki parhaaksi. Jos herran ja rouvan välille joskus sattui pieni niukahdus, oli hän heti leikkisellä, herttaisella mielellään sitä sovittelemassa, eikä armollinen äiti voi häneltä mitään kieltää, niin rakas ja mieleinen on hän tällekin. Niin no — hänhän onkin äidin esikoinen. Överstin mielestä hänen pitäisi mennä naimisiin, mutta nuori herra ei sitä tahdo. Enkä mä sitä ihmettele. Hän on kaunis ja iloinen, että hän varmasti saisi tytön joka sormelleen, mutta siinäpä sitä onkin valitsemista. Kuulin hänen kerran sanoneen isälleen: Rakas isä, sanoi hän, tullessani vanhaksi ja vakavaksi sidotan itseni vaimon esiliinan vyöhön, niin, niin juuri hän sanoi, mutta nyt olen vielä nuori ja näen omin päinkin kulkea. Ja siinä hän oli aivan oikeassa. — Se oli Maijan mielipide asiasta. Hän kieräytti voimakkaasti taikinaansa ja huokasi: — Suokoon Herra hänelle kelpo vaimon.
Nuoren kapteenin piti saada asuttavakseen kaunis huone sivurakennuksessa, mutta sinne tarvittiin uudet seinäpaperit. Nekin oli jo ostettu, mutta verhoilijaa oli mahdoton hankkia tähän hätään. Hanna sai tämänkin tehtävän erään renkipojan avulla toimittaakseen. Hänellä oli kaksi niin erinomaisesti luotua kättä, että mitä ikinä niiden huostaan uskottiin, sen ne suorittivat ja suorittivat hyvin. Niinpä nytkin. Poika liisteröi ja antoi Hannalle, joka tuolilla seisten kiinnitti ne seinään. Samalla hän lauleskeli jotain iloista laulua. Se oli hänen tapansa, sillä se tuotti huvia yksinäiselle. Keittiössä uskalsi hän ainoastaan hyräillä, jottei herrasväki kuulisi, mutta nyt hän arveli olevansa kyllin loitolla voidakseen laulaa rohkeasti. Kuinka kovasti hän joutuikaan hämilleen kuullessaan laulun lopetettuaan takanaan jonkun huudahtavan: — Sepä oli vietävän kirkas ääni! — Hanna kääntyi äkkiä ympäri. Ikkunalla istui vaaleaverinen, iloinen sotilas, jonka hienoilla kasvoilla leikki veitikkamainen ilme. Hanna arvasi vieraan kapteeni Aukustiksi, vaikkei ollut häntä koskaan nähnyt ja hänen vasta huomenna piti saapua.
— Mikä laululintu te olette? kysäsi nuori kapteeni.
— Olen emännöitsijä täällä, vastasi Hanna.
— Ah — — — h! hymähti kapteeni sivellen miettiväisenä viiksiään. Sitten hypähti hän pihalle jälleen sanoen: — Herrasväki lienee kotosalla?