Ranghild kääntyi äkkiä äitiinsä päin.
— Tahdotko todellakin saada siitä tiedon? Salli minun joskus olla kotona, hanki minulle työtä, hyödyllistä askaretta, älä pidä esimerkiksi ompelijaa vaan jätä minun huolekseni sisarien ja omien vaatteittesi ompeleminen tai anna minun käydä omin neuvoin huojentamassa hädänalaisten kärsimyksiä — silloin saat nähdä, että minusta tulee toinen ihminen, silloin ei sinulla ole enää syytä valittaa minun huolettomuuttani ja välinpitämättömyyttäni. Oi, äiti, äiti! älä anna minun menehtyä tähän toimettomuuteen äläkä tuhlata kallista nuoruuteni aikaa huveihin, jotka eivät minulle huvitusta tuota. Ei se ole hullutusta, äiti, minä tunnen, ettei se sitä ole.
Ranghild oli puhunut innokkaammin kuin milloinkaan ennen, kyyneliä kiilsi hänen silmissään hänen suudellessaan äitinsä kättä. Valtioneuvoksenrouva katseli nuorta tyttöä ihmeissään ja tuskissaan.
— Totta näyttää olevan, etten voi sinua milloinkaan ymmärtää ja kipeästi koskee minuun ollessani pakotettu näkemään tuollaisia hedelmiä kasvatuksestani, olen kuitenkin tehnyt — tehnyt kaikkeni, jotta — — jotta — — —, siinä katkasi kyyneltulva puheen, tavallinen loppu tällaisille keskusteluille.
Ragnhild koetti rauhoittaa ja lohduttaa äitiään, nouti vettä ja puhui lempeästi luvaten, joskin tuskallisella sydämmellä, olla vastedes näistä asioista puhumatta. Niin kuivui kyyneltulva vähitellen, ja äiti jatkoi edelleen tyttärensä tulevaisuudentuumailua, kuinka hänestä tulisi kunnioitettu ja arvossa pidetty, kuinka hänen miehensä kantaisi häntä käsillään ja kuinka rauhallinen oli kuolema vanhemmille heidän tietäissään vanhimman tyttären olevan hyvässä turvassa — — kaikkea tuota, jota niin monet nuoret tytöt ennen Ragnhildia olivat saaneet kuulla. Ja Ragnhild — hän istui jälleen ikkunan pielessä, mutta noilla kauneilla kasvoilla ei ollut enää välinpitämätön, vaan tuskainen ilme.
Joku saattaa ihmetellä, kuinka Ragnhildin ikäinen tyttö oli niin väsynyt ja kyllästynyt huveihin, mutta kun muistaa, että hän oli tanssinut ja huvitellut jo neljäntoista vanhasta ja lisäksi asui pikkukaupungissa, jossa huvit aina olivat yhtä ja samaa: tanssiaisia ja kahvikestejä, kenties joskus joka seuranäytelmä taikka oikea teatteri, kun joku kiertävä seurue osui seudulle — niin ymmärtänee, ettei Ragnhildin kaltainen haaveksiva, hiljainen luonne siitä ajan pitkään huvitusta löytänyt. Sen lisäksi oli rippikoulun jälkeen kaikellaisia ajatuksia ja mietteitä herännyt, osaksi seurauksena opettajan sanoista, osaksi seurustelusta tyttöjen sellaisten kanssa kuin Maria, Eedit ja Jenny. Toiset lukijoistani, joilla on aika niukalla ja suuri halu lukemiseen, kysynevät kenties, miksei Ragnhild hankkinut hyviä kirjoja, lukenut, soittanut ja piirustanut. Nuori tyttömme oli saanut sangen pintapuolisen ja kieron kasvatuksen. Muuan ranskalainen kotiopettaja, joku sveitsiläinen puotineiti, oli joitakuita vuosia puhunut ranskaa hänen kanssaan, opettanut hänelle hiukan maantiedettä ja historiaa, runolausuntoa ja korko-ompelua. Siinä koko hänen opetuksensa. Se ei voinut edes herättää halua syvempään tietämiseen, sillä se annettiin järjettömällä, ikävällä ja lasta kiusaavalla tavalla. Kotona ei ollut lukuunottamatta eräitä ranskalaisia romaaneja ja vanhoja aikakauskirjoja, sanottavasti kirjoja ollenkaan, ei ainakaan sellaisia, jotka olisivat olleet omiaan kehittämään ja ylentämään nuorta sielua tai herättämään siinä tiedonhalua.
Tytön isä oli niitä vanhoja, mukavuutta rakastavia herroja, jotka eivät mielellään anna niin mutkikkaan asian ajattelemisen, kuin on lasten kasvatus, itseään häiritä. Hän piti paljon herkku- ja pelipöydästä. Hän luki sanomalehtensä ja poltti sikarinsa hyvin tyytyväisenä siitä, että hänen vaimonsa tarmokkaasti ja ymmärtäväisesti hoiti perhe oloja, s.o. palkkasi keittäjän, ompelijan, opettajattaren ynnä muut palvelijat. Joskus seurasi hän hyvin puettua rouvaansa sekä tytärtänsä vieraisille ja osottihekin kotona kohteliaaksi isännäksi vieraiden ollessa, mutta muuten ei hän omaisilleen näyttäytynyt muulloin kuin ruoka-aikoina. Lasten kasvatuksen suhteen luuli hän täyttäneensä velvollisuutensa maksettuaan opettajattaren. Hänellä oli myöskin heikko aavistus siitä, että hänen vaimonsa, joka aina oli niin tunnokkaasti ja järkevästi edustanut heidän arvoaan ja asemaansa elämässä, pitäisi tästäkin tavalla tai toisella huolta.
17.
Jälleen turvatonna.
Jätimme viimeksi nuoren, reippaan ja toimeliaan Hanna Sandbergin suureen herraskartanoon emännöitsijäksi. Hän oli ollut siellä lähes kaksi vuotta ja oli melkoisesti edistynyt. Ja hänestä oli tämä talo tai ainakin pieni yliskammari alkanut tuntua omalta kodilta. Tosin eleli hän edelleenkin yksinäistä elämäänsä kuulumatta oikeastaan isäntä- tai palvelusväkeen, mutta överstinrouva oli kuitenkin tavallaan osottanut hänelle ystävällisyyttä ja luottamusta. Myöskin monet palvelijoista kunnioittivat häntä. Varsinkin oli hän päässyt vanhan Maijan suosioon. Se kaikki tuotti iloa. Mutta monen monta vaikeata hetkeä oli hän saanut viettää taistellessaan vastoinkäymisten kanssa. Siitä huolimatta ajatteli Hanna: köyhän tytön, jolla ei ole sukulaisia eikä ystäviä, ei sovi odottaa, että elämä olisi ruusuilla karkeloimista. Ja eihän minulla ole suurempaa hätää kuin monella muullakaan: jos käyttäydyn hyvin ja edistyn ammatissani yhä pitemmälle, niin saan olla täällä, jossa on kotini ja saan työstä toimeentuloni.