— Olet aivan liiaksi varomaton, Aukusti. Mitä tyttö tästä arvelee? Sinun tulee muistaa, ettet enää ole mikään pikkupoika. Minun täytyy todella kieltää sinua moisesta sopimattomasta käytöksestä.
Aukusti nauroi, mutta se oli väkinäistä.
— Olkaa huoleti, äiti, hän on kyllin järkevä ymmärtääkseen, että leipä ja maito se minua houkuttelee. Ja minua huvittaa katsella hänen reippaita kokeilujaan sekä hänen kaikkia vaivoja ja vastoinkäymisiä uhmailevaa luonnettaan.
Kapteeni noudatti kuitenkin äitinsä neuvoja hereten vähitellen puhuttelemasta Hannaa, nimittäin — muiden läsnä ollessa. Hän oli hankkinut kirjoja, joiden luuli olevan Hannalle mieleisiä ja osasi tuon tuostakin kenenkään huomaamatta antaa niitä hänelle. Joka sunnuntai-iltapuoli etsi hän tyttöä puistosta ja tapasi hänet joskus muutenkin. Mutta millainen oli tämän kuluessa Hannan käytöstapa? Alussa oli hän ollut hyvin kiitollinen kapteenin osottamasta ystävällisyydestä. Ei yksikään ihminen ollut siihen asti hänen kanssaan sanaakaan vaihtanut, ja kun Hanna oli nuori, kokematon, avomielinen tyttö, oli hän puhellut ja vastaillut aavistamatta kenenkään löytävän siitä mitään sopimatonta. Hänen mieleensä ei milloinkaan juolahtanut, että kapteeni olisi häntä etsinyt, sillä siihen nähden oli hän liian vaatimaton, vaan luuli heidän sattumalta toisiansa kohtaavan. Kun kapteeni ensi kerran eräänä iltana toi hänelle kirjan puistoon, huudahti hän kyynelsilmin: — oi, kuinka te olette hyvä! Kirja! Ja hän alkoi heti lukea välittämättä kapteenista, joka hetkisen tyttöä tarkasteltuaan tavallista totisimmin katsein nousi ja loittoni pois.
Hannalla oli, kuten olemme huomauttaneet hyvä luontainen ymmärrys ja selvä katse. Niinkauankun kapteeni ainoastaan toi hänelle kirjoja ja puhui hänen kanssaan vakavista asioista, oli hän tyyni ja selitti kaikki ystävällisyydeksi ja hyvyydeksi. Mutta kun tämä alkoi seurata häntä kaikkialle katsellen häntä omituisin silmäyksin ja laususkellen sanoja, joita saattoi selittää monella eri tavalla, alkoi hän karttaa kapteenia.
Puistossa vaihtoi Hanna alati olinpaikkaa, mutta kapteeni löysi hänet sittenkin. Vihdoin jäi hän huoneeseensa lukien avonaisen ikkunan pielessä. Mutta hänen piti käydä maitokammarissa, jääkellarissa ja aitoissa, jotka olivat koko loitolla asuinrakennuksesta. Hänen täytyi poimia hedelmiä ja vihanneksia puutarhasta, ja silloin oli kapteeni aina läheisyydessä.
Eräänä sunnuntaina lähetettiin Hanna viiden kilometrin päässä olevaan kylään asialle. Hän oli siitä mielissään kuin lapsi, sillä sinne vei yksinäinen, vihanta, vilpoinen metsätie eikä hänellä muuten ollut aikaa käydä kävelemässä. Tämä tapahtui elokuussa. Metsä oli kaikessa kauneudessaan, ja Hanna oli poiminut itselleen soman kukkavihkon metsäkukkasista. Eräässä käänteessä ilmaantui kapteeni äkkiä hänen eteensä. Hanna astui askeleen taaksepäin, mutta tervehti kohta ja lähti eteenpäin. Kapteeni pyörsi ja alkoi kävellä hänen rinnallaan.
— Sanoin kotona lähteväni metsälle, sillä kuulin teidän kulkevan tätä tietä, virkkoi kapteeni vanhaan iloiseen tapaansa.
Hanna käveli äänetönnä katsellen totisena alaspäin. Hänen muuten niin helakka poskensa oli kalpea. Äsken hän oli ollut niin iloinen, poiminut kukkia, hyräillyt ja ihmetellyt luonnon ihanuutta. Kapteeni tarkasteli häntä salaa, yritti puhua pilaa ja lasketella leikkiä, mutta kun Hanna edelleen oli vaiti, alkoi se häntä ihmetyttää.
Äkkiä pysähtyi nuori tyttö, kääntyi päin kapteenia, katsoi häntä kirkkaasti ja terävästi silmiin lausuen: