— Herra kapteeni, te olette ollut minulle sanomattoman ystävällinen, — — — minä pyydän, kääntykää ja antakaa minun mennä yksin.
— Minkätähden? kysyi kapteeni kohdistamatta katsettaan tyttöön.
— En sitä saata sanoa.
— Mutta minun täytyy se tietää, ennenkuin palaan, väitti kapteeni puoleksi suutuksissa puoleksi piloillaan.
Hanna mietti hetkisen, sitten lausui hän epävarmalla äänellä:
— Älkää uskoko, herra kapteeni, että minä kuvittelen teillä olevan jotakin hupia minun seurastani, mutta — — — mutta ihmiset ovat niin kärkkäitä kääntämään kaikki pahaksi, ja jos överstinrouva kuulisi sanankaan minusta, suuttuisi hän hirveästi.
Tämän sanottuaan kääntyi Hanna pois kiiruhtaen nopeasti eteenpäin.
Kapteeni jäi hetkeksi häntä katselemaan kummallinen ilme kasvoissa.
Sitten riensi hän tytön jäljestä ja kävellessään jälleen hänen
rinnallaan virkkoi hän:
— Tiedän kyllä ihmisten meistä puhuvan, mutta en siitä välitä. Tulin tänne tänään sanoakseni teille, että rakastan teitä.
Nuoren neitosen poski muuttui valkeaksi kuin lumi, vuolaat kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
— Herra kapteeni, sanoi hän päättävästi ja tyynesti, punnitkaa sanojanne. Te ette voi ikinä mennä naimisiin minun kanssani, ette ikinä, sillä minä olen halpa, sivistymätön, köyhä tyttö. — Hän osotti käsiään. — Katsokaa näitä, niillä tehdään ainoastaan karkeita töitä, eivät ne sovi hienoon leninkiin. Ja ajatelkaa sisarianne ja äitiänne, joka teitä jumaloi — — — sehän särkisi hänen sydämmensä. Kuinka minä soveltuisin heidän piiriinsä, minä heidän palvelijansa? Herra kapteeni, olette ollut hyvä minua kohtaan, olen pitänyt teitä jalona, oikeamielisenä miehenä, jättäkää minut älkääkä kanssani seurustelko. Antakaa minun pysyä sillä paikalla, johon Jumala on minut asettanut ja jossa tyydyn olemaan, niin kauan kuin omatuntoni on puhdas. Hyvästi, kiitos ystävällisyydestänne!