Ja setä Janne kolusi edes takaisin salin lattialla, paukutteli sormiaan ja hyräili hyvillään.
Päivällispöydässä tarkasteli hän Hilduria salamyhkää tehden pilaa tämän kotiarestista. Tyttö hymyili salavihkaan.
— Voisihan tuota paperia nyt sentään hiukkasen saada tähystellä, virkkoi setä viimein.
— Niin, nähkääs setä, eihän siinä mitään salattavaa ole, arveli
Hildur, minä kirjoitan.
— Niin, niin, kirjoitat kyllä, mutta mitä? Siinäpä se juuri piilee pulma. Ei kai se liene sanomalehtiäkään — — —, vai lieneekö kuitenkin? tuumaili hän kasvoissaan ilme, kuin olisi hän keksinyt hyvinkin nerokkaan selityksen.
— Ei, romaania.
Setä Janne pudotti veitsen kädestään ja löi nyrkkiään pöytään.
— Enkö minä sanonut, että jotain erinomaista se oli, huudahti hän hämmästyksestä tuijottaen, sitten jatkoi hän kyynelsilmin: — Niin niin, tyttöseni, jospa isäsi olisi saanut tämän nähdä ja iloita. Mutta Herra ei nähnyt sitä hyväksi. No, koska se tulee valmiiksi?
— Sitä en saata vielä sanoa, vastasi Hildur itsetietoisesti.
— Ja saammeko mekin sen lukea, kysyi täti Riika.