— Eukko kulta, kuinka voit noin tyhmästi kysyä, oikaisi mies, kirjaa tietysti myödään ympäri maata. Jaa, siitä kertyy sievät rahat, Hildur. Niin, sinä olet tähti tyttöjen joukossa, se olet ollut syntymästäsi asti. No, mikä on romaanisi nimi?
— Kamala ennustus.
— Uh, sehän on niin hirveätä, että oikein jo karmii selkäpiitäni.
Mistä oletkin moisen nimen keksinyt?
— Omasta päästäni tietenkin, ylpeili Hildur.
— Jaa, sellaisia nimiäpä ei kasvakaan kaikkien kallossa, ylvästeli setä hyvillään omasta sukkeluudestaan.
Levottomina sitä sitten odotettiin tuota suurta päivää, jolloin romaani olisi valmis. Hildur oli luvannut lukea sen ennen painattamista sedälle ja tädille, joka seikka luonnollisesti oli heille suuri kunnia. Tyttö oli pyytänyt, että asia vastaiseksi pidettäisi salassa, mutta setä Janne ei malttanut olla ylvästelemättä veljentyttärestänsä eikä iloisissa seuroissa kertomatta luotettavalle ystävälleen tuosta suuresta salaisuudesta, joka ystävien ja taas näiden ystävien kautta levisi yhä laajemmalle. Ei niin muodoin sovi ihmetellä, että osa kaupunkilaisia ihmetellen katselivat Hilduria hänen kulkeissaan pitkät aaltoilevat kutrit hartioillaan pitkin katuja, mutta toiset silmäilivät häntä epäilyksen sekaisella hymyllä. Mutta Hildur ajatteli: — Niin, niin — odottakaa vielä hetkinen, niin jopa korotatte minut pilviin ja pidätte suurena suosionosotuksena kuulua minun seurapiiriini.
Kun setä Janne eräänä iltana istua rehenteli nahalla päällystetyssä nojatuolissaan piippuaan poltellen, ja täti Riika istui pellavia kehräämässä lasten leikitellessä lattialla, astui Hildur ylväänä sisälle suunnaton paperipinkka kainalossa sanoen nyt olevansa valmis lukemaan romaaniansa. Setä Janne tempasi piipun suustaan.
— No jopa nyt jotakin. Kas niin, istuppa nyt tähän sohvaan ja laske paperit pöydälle. Äiti, hanki sinä pari talikynttilää noiden tuikkiaisten sijaan, kyllä minä tässä pidän huolta niistämisestä, jottei sinun Hildur, tarvitse keskeyttää. Pitäkää suunne siellä, tenavat, ja sinä Sohvi-Maija, pane pois katkismus ja tule tänne istumaan, niin saat kuulla jotakin kaunista. Ja te pahaset siellä, heretkää teuhaamasta taikka saatte maistaa Janne Jonsonin kepistä. Sinäkin äiti voit hyvästi työntää loukkoon tuon surisevan rukkisi ja ottaa sukankutimesi. Kas noin — tuolla tulee Lundström, astu sisään, Hildur tässä lukee pienen kappaleen eräältä tuntemattomalta kirjailijalta — — — ha, ha, ha, niin, ei saa olla utelias, Lundström, paina puuta, paina puuta. — Lundström istui ujosti erään tuolin kulmalle, setä Janne sytytti jälleen piippunsa, täti Riika kalisteli hiljalleen sukkapuikkojaan ja kaksitoista vuotias Sohvi-Maija istui ompelemassa silloin tällöin tähystäin aralla ihailulla serkkuansa. Niin se alkoi.
— Kamala ennustus.
— Mitäs siitä arvelet, Lundström? Eikö se jo haiskahda ruudilta, vai? Vaan anteeksi, en enää toistamiseen sinua keskeytä. Mutta kuules, käykö se ennustus toteen?