— Hyvin mielellään, vastasi kauppias hiukan kummissaan ja pyysi kohteliaasti kumartaen Hilduria astumaan sisälle. Hildur viittasi serkulleen ja otti tältä paperit.
— Onko se joku käsikirjoitus, kysyi vanha herra.
— Se on muuan kyhäämäni romaani ja tulin kysymään, tahtoisitteko ostaa sen minulta.
— Hm. Paljonkohan neitiseni siitä tahtoisi?
— En voi sitä niin tarkalleen sanoa, vastasi Hildur hämillään, kun ei tiennyt, paljonko piti pyytää. — Ehkä määrättäisi palkkio arkilta.
— Varjelkoon! huudahti kauppias niperrellen kynää korvansa takana. — Siihenhän menisi puolet vuosituloistani. Tässähän on enemmän arkkeja kuin suurimmassa sanakirjassa. — Hän selaili paperipinoa, luki kappaleen sieltä toisen täältä, katseli alkua ja loppua, pudisti joskus päätään ja näytti olevan ymmällä. Hildurin luottamus alkoi raueta — Mitä, jospa ei hän kykenisikään sitä ymmärtämään, tuollainen maalaiskirjakauppias.
— Kuinkahan vanha te olette, neitiseni?
— Kahdeksantoista vuotta.
Kirjakauppias taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja virkkoi:
— Menkää kotiin ja tulkaa hieman vanhemmaksi, pikku ystäväni, tutkikaa ahkerasti historiaa ja — — — ja — — oikeinkirjoitusoppia ja ruvetkaa sitten uudelleen kirjoittamaan, mutta älkää suinkaan romaania, vaan ensin jotakin pientä kertomusta. Sitten voimme nähdä, mitä tästä syntyy.