Fille katsoa töllötti siinä suu selällään. Hän tuli siihen käsitykseen, ettei kirjakauppiaalla ollut kyllin rahaa lunastaa papereita. Näin hän kertoi kotonakin isälle ja äidille, ja suurin muuta eivät kaupunkilaisetkaan saaneet tietää tästä matkasta, sillä Hildur vältti itsepintaisesti selvityksen antamista sanoen vaan, että kirjakauppias ei tahtonut ottaa romaania. Mutta tultuaan huoneeseensa viskasi Hildur vihoissaan nuo suurta vaivannäköä maksaneet paperit uuniin, jossa iloinen takkavalkea räiskyi.
— Mokoma, hävytön, typerä mies kehottaa minua lukemaan historiaa ja oikeinkirjoitusoppia! Enkö minä ole lukenut historiaa koulussa?
Synkät aatokset täyttivät tyttöparan mielen, kun hän katseli liekehtiviä papereita. Mihin hän nyt ryhtyisi? Äkkiä välähti hänen päässään itsemurhan ajatus, ja hän kuvitteli jo mielessään, minkälaista kummastusta se herättäisi, kuinka ihmiset tulisivat katsomaan häntä, kun hän valkeissa kääriliinoissa paareilla lepäisi pitkät kutrit kaareillen kuolonkelmeiden kasvojen ympärillä. Mutta sitten muuttuivat aatokset jälleen valoisemmiksi, hän koettaisi sentään vielä elää jonkun aikaa, kuka tietää, mitä hänestä vielä koituisi. Ehkä joku kummallinen onnen sattuma ohjaisi tänne jonkun kreivin tai prinssin, joka ryöstäisi hänet mukaansa taikka pyytäisi suorastaan setä Jannelta hänen kättään, veisi hänet ällistyneen kaupungin ihmetellessä suurella loistolla ja komeudella linnaansa, jossa hän silkkiä kullalla kirjailisi ja kannelta helkyttelisi, sillaikaa kun hänen miehensä ratsastelisi haukalla metsästämässä. Tämä aatos lohdutti haaveilevaa tyttöä. Hän vietti tästä lähtein aikaansa joko pitkissä romaaniunelmissa, joissa hän itse oli sankarittarena tahi kirjoittamalla surujen ja huolien uurtamaa elämäkertaansa. Tämän elämäkerran hän sitten lahjoittaisi setä Jannelle, joka hänen kuolemansa jälkeen toimittaisi sen painetuksi.
Setä ja täti olivat syvästi huolissaan nähdessään lemmikkinsä tuntikausia istuvan mietteisiinsä vajonneena ja pelkäsivät jonkun suuren surun häntä painavan.
— Ehkä hän sittenkin pitää Lundströmistä, virkkoi täti Riika erään kerran miehelleen.
— En jaksa kuunnella moista hullutusta, vastasi Janne Jonson kiukuissaan. — Hänkö nyt pitäisi tuollaisesta sivistymättömästä miehestä — ja mitä suremista siinä olisi? Eihän tytön tarvitsisi muuta kuin kerran sormellaan viitata, niin mies jo olisi hänen. Ei, — se romaanihan se vaivaa. Minä haluaisin ottaa sen kerta mukaani ja mennä siitä puhumaan kirjakauppiaan kanssa.
— Mutta ukko kulta, hänhän on tungennut sen tuleen. Sohvi-Maija sai vaan osan siitä hiiltyneenä pelastetuksi.
— Sepä oli ikävä.
Nuo herttaiset ihmiset tekivät kaikkensa ilahuttaakseen ja hemmotellakseen Hilduria. Entä Hildur?
Niin — hän piti sitä aivan luonnollisena, antoi heidän vaalia ja hoitaa itseänsä panematta omalta osaltaan rikkaa ristiin. Täti Riika ompeli, pesi ja paikkasi hänen vaatteensa ja laittoi, mikäli varat myönsivät, Hildurin mieliruokia päivälliseksi. Setä Janne osti hänelle uusia leninkejä, hattuja, romaaneja ja helyjä. Ja pienet orpanatkin häntä kilvan palvelivat. Hildur ompeli ja virkkasi omiksi tarpeikseen, lueskeli ja kirjoitteli. Ei hänen päähänsäkään pistänyt osottaa kiitollisuutta kaikesta siitä hyvyydestä, jota hän pienestä pitäin oli nauttinut, hoitamalla lapsia tai auttamalla tätiä käsitöissä. Ei, Hildur elikin kokonaan unelmien mailmassa, jossa ei ole rukkia, ei lapsia eikä patoja, ja siksi hän kulkikin sokean tai unessakävijän tavoin elämänsä halki.