19.
Otteita erään nuoren rouvan päiväkirjasta.
Lehtola heinäkuussa 18..
En ole vielä oppinut uskomaan, että olen emäntänä Lehtolassa, että minulla on mies ja talous, palvelijoita ja omaisuutta. Kaikki kävi kuin varjoa kääntäen, ohjaton Amor sinkautti nuolensa lapsellisen, vallattoman Liinan, tuon isän silmäterän ja äidin lemmikin sydämmeen kääntäen kaikki aivan toiseksi. Enhän oikeastaan aikonutkaan mennä naimisiin, ainakin piti sen jäädä siksi kuin yksinäisenä ja vanhana väsyisin poikamaisiin kujeihin. Mutta toisinpa tuo kävi. Kukapa saattoikaan olla rakastumatta Artturiin? Hän on niin kelpo mies, hyvä, jalo, voimakas ja järkevä, niin ihmeen sopiva tukemaan tällaista lapsellista, ymmärtämätöntä ja kokematonta tyttöhuitukkaa. Isä ei olisi minusta luopunut; hän kysyi hiukan tyytymätönnä, olinko jo kyllästynyt isään ja äitiin, oliko minulla niin kauhea hätä kiinnittää itseni ensimmäiseen mieheen, mikä tielle sattui, mutta kun hän havaitsi, kuinka syvästi Artturia rakastin ja kun vakuutin alati hellyydellä muistelevani rakkaita vanhempiani, niin hänkin suostui. Äiti käyttäytyi toisin. Oi, sinä rakas, lempeä äiti! Luulinpa, että kaikki äidit mielellään suovat tyttäriensä joutuvan naimisiin, niin sydäntä särkevältä kuin ero tuntuukin. He ovat niin käsittämättömän uhrautuvia. He eivät muuta toivo kuin tyttärensä onnea, he ovat peloissaan, että nuo rakkaat lapset yksin mailmaan jäätyään tulevat turvattomiksi, siksi he nurisematta heistä luopuvat. Niin teki minunkin äitini. Hän painoi minua itkien povelleen, mutta virkkoi samassa Artturille: "Vie hänet kerallasi ja tee hänet onnelliseksi!" Näytti siltä, kuin olisi isä epäillyt, ettei Artturi oikein käsittäisi sen aarteen arvoa, jonka hän oli löytänyt, sillä ukko kuvaili avujani, useinpa minun läsnäollessani, niin että häpeissäni juoksin tieheni — mutta Artturia se näytti huvittavan. Äiti ei minua niin viljalta ylistellyt, antoi sen sijaan tuhansia varovaisuussääntöjä terveyteni varalta. Äiti parka, hän on kadottanut niin monta rakastettua lasta, ei arvaa hän luottaa helakoihin poskiini eikä todellakin hyvään terveyteeni. Lyhyt kihlausaika oli ihana kuin paisteinen päivä, houkuttelin Artturin aina kerallani mäille ja metsiköille, olimme kuin kaksi pienoista lasta. Morsiuskiireistä en mitään tiennyt, sillä äiti ei hennonnut viimeisinä päivinä rasittaa minua ompelemisella arvellen sitäpaitsi itse tekevänsä kaikki paremmin kuin minä, mikä onkin aivan totta. Mutta kuinka minun on tekeminen tästä lähtien tarvitessani uusia vaatteita, sitä en todellakaan tiedä, lienee matkustettava kotiin äidin luo, tai äidin tultava tänne. Mutta sinnepä onkin vielä aikaa ja kyllä hätä keinon keksii. Kykeneväthän muutkin rouvat ompelemaan vaatteensa, kenties se taito seuraa rouvanarvoa. — Olen ollut naimisissa jo lähemmä pari kuukautta, ja tuntuu kuitenkin kuin olisi tämä vaan kihlausajan jatkoa. Lehtola on erinomaisen kaunis paikka, yksi Suomen tuhansista järvistä uurtelee sen rantaa. Ei se ole mikään herrastalo linnamaisine rakennuksineen ja vilkkaine liikkeineen, vaan rauhaisa, miellyttävä maalaistalo, jossa on yksikerroksinen, punaseksi maalattu asuinrakennus neliskulmaisine ikkunoineen ja taittokattoineen. Täällä on hevosia, lehmiä, lampaita, porsaita ja kanoja, joista on minulle niin paljon hupia; Artturi on minulle kertonut, kuinka monta niitä on ja paljonko niistä on tuloja, mutta sen olen jo unhottanut. Hän on myöskin kuljettanut minua niityillä ja pelloilla, sillä hän on taitava maanviljelijä, mutta minä tietämättömyydessäni ymmärsin hyvin vähän kaikista hänen selityksistään ja kuuntelin mieluummin lintujen laulua ja sirkkain sirinää. Hauskimmalta tuntuu kuitenkin, kun Artturin kera soutelemme tai kalastelemme järvellä, kiertelemme metsiä taikka viemme kahvia heinäväelle. Artturin täytyy silloin pitää minua kädestä, etten arvokkaisuuteni unohtaen heittäisi kuperkeikkaa lemuavassa heinässä, niinkuin muinen kotona tein. Kunnon isääni ja hellää, herttaista äitiäni kaipaan usein ja monta kyyneltä on se jo silmästäni pusertanut. Asumme lähes viidenkymmenen peninkulman päässä entisestä kodistani, eikä ole siis meidän helppo tavata toisiamme. Kyllähän me olemme kirjevaihdossa, mutta sekin on niin lyhyttä ja vaillinaista. Senvuoksi olen päättänyt kirjoittaa jotain päiväkirjan tapaista ja lähettää sen äidille, jotta hän saisi tietää, mitä täällä puuhailemme, mitä mietin, tunnen ja ajattelen.
Lehtola syyskuussa 18..
Hauskalta tuntuu pitää emännöitsijää, kun ei itse osaa mitään, mutta tuottaa se joskus ikävyyksiäkin. Justiina matami on hoitanut Artturin taloutta monta vuotta ja jumaloitsee häntä. Siksi lieneekin mustasukkainen minulle. Hänen kasvoillaan oli niin hapan ilme, kun hän ensi kerran minua tervehti, että minua oikein pudistutti, sillä siellä kotona piti väki niin paljon minusta. Artturi rauhoitteli minua vakuuttaen, että Justiina oli matamien parhaita, rehellisyys, ahkeruus ja säästäväisyys ruumiutuneina ja ettei tuo kasvojen sävy suinkaan pahaa tarkoittanut. Enkä hänen toimiansa ensi aikoina suurin tarkastellutkaan, sillä minulla oli kyllin puuhaa kotoa tuotujen korujeni ja helyjeni järjestelemisessä ja sijoittelemisessa, ja paljon kului aikaa kävelyihin ja keskusteluihin Artturin kanssa. Ensimmäisenä aamuna tuli Justiina kysymään, mitä rouva halusi päivälliseksi. Rouva oli puhkeamaisillaan nauruun. Voi tätä mailmaa! Minäkö määräisin päivällisestä! Etten sanoisi tyhmyyksiä, pyysin matamia laittamaan, mitä itse parhaaksi katsoi ja mistä tiesi Artturin pitävän. Lisäsin vielä, että hän, joka niin kauvan oli ollut talossa, tunsi sen asian paremmin kuin minä. Tämä näytti häntä miellyttävän, sillä hapan sävy suli hymyilyksi. Hän keikisti ja meni matkaansa eikä ole senjälkeen päivällisestä kysellyt. Kun kerroin tämän Artturille, tuli hän totiseksi ja sanoi:
— Niin ei sinun olisi pitänyt menetellä. Sinä olet sentään oleva emäntä talossa, Justiina täyttää vaan sinun käskyjäsi.
— Mutta Artturi, en ymmärrä hitustakaan taloudesta, vastasin, ajattele, jos antaisin aivan nurinkurisia määräyksiä. — Artturi suuteli minua nauraen:
— Se on totta, lapsihan vielä olet. Olkoon Justiina meidän kaitsijamme, huvittele nyt ja perehdy ympäristöösi, mutta pistäydy joskus keittiön puolelle katsastamaan matamin laitoksia, se luullakseni ilahuttaisi eukkoa, sillä hän on hyvin ylpeä järjestämistaidostaan.
Muuanna sateisena päivänä, jolloin Artturi oli matkustanut kauppa-asioilleen, menin katselemaan keittiön puolista taloamme. Siellä vallitsi todellakin erinomainen järjestys, sekä matami että molemmat palvelustytöt näyttivät ahkerilta ja toimekkailta. Justiina seurasi minua hieman epäröivin katsein ja kysyi, oliko rouvalla jotakin sanottavaa. Vastasin aikomukseni ainoastaan olevan silmäillä hiukan ympärilleni ja että Artturi oli kiitellyt hänen säännöllisyyttään. Matami näytti hyvin tyytyväiseltä, kertoili tarkalleen, missä oli palvellut ja oppinsa saanut, kuinka hän katsoi velvollisuudekseen pitää hyvää huolta muiden tavaroista y.m.s. Sitä oli ikävä kuunnella, ja olin iloinen istuissani jälleen omassa pienessä ja valoisassa huoneessani hupainen kirja kädessäni. Saimme aina hyvän päivällisen ja oikeaan aikaan, elimme, niinkuin olen aina elänyt, kuin "taivaan linnut ja kedon kukkaset." — Kun sitten saapui elokuu, arveli Artturi, että minun pitäisi opetella marjojen hilloamista, vihannesten kuivaamista ja muuta sellaista. Muistuivat silloin mieleeni herttaiset marjanpuhdistusajat siellä kotona, sitasin esiliinan vyötäisilleni ja menin kyökkiin. Tuntui siltä kuin olisi matami peljännyt minun varastavan häneltä taidon tai tempaavan ohjakset hänen käsistänsä, sillä hän oli äreä ja nyrpeä, heitteli ja työnteli astioita, ja kun kysyin, saisinko häntä auttaa marjain perkaamisessa, vastasi hän aina ennenkin itse peranneensa ja toivoi sen nytkin tekevänsä, mikäli minulla oli häneen luottamusta. Kiiruhdin ilmoittamaan, ettei sitä suinkaan puuttunut, mutta että halusin saada oppia. Silloin pillahti Justiina itkuun ja kysyi, olinko havainnut hänessä epärehellisyyttä tai olinko muuten häneen tyytymätön, koska mielin lähettää hänet pois. Vakuutin hänelle, etten ollut sinnepäinkään ajatellut, mutta hänestä täytyi sen olla tarkoituksena, koska minä itse tahdoin perehtyä taloudenhoitoon. Koetin selittää ja lohduttaa niin hyvin kuin taisin, mutta se ei auttanut. Ja osottaakseni, että täydellisesti luotin hänen taitavuuteensa ja rehellisyyteensä, menin pois jättäen hilloamisin sille palkalleen. Olin hyvin kiukuissani; en ole tottunut kieroihin katseihin, valitusvirsiin ja väärinkäsityksiin, niin ei äiti koskaan tehnyt — siellä kotona on pelkkää päivänpaisteita. Mitä minä hillosta ja vihanneksista. Jos en sitä voi oppia ilman toraa, pitkiä puheita ja selityksiä, niin olkoon oppimatta. Ja mitäpä se kannattaisikaan, kun on kerran tuollainen vanha kunnon emännöitsijä. Ei, rauhaa haluan, iloinen tahdon olla itse ja nähdä muut iloisena, ei liene hillo tärkeintä mailmassa!