Lehtola lokakuussa.

Matami alkaa käydä aivan sietämättömäksi. Joku aika sitten oli Artturi sairaana. Lähetin noutamaan lääkäriä, hankin rohtoja ja hoidin häntä parhaani mukaan. Mutta matami ei sallinut minun sitä tehdä. Teeskennellen syyksi vähäisiä voimiani, jotka eivät kestäisi yövalvontaa ynnä muuta, osasi hän aina työntää minut syrjään ja itse astua sijalleni. Artturi kielteli minua myöskin rasittamasta itseäni vakuuttaen matamin ennenkin häntä hyvin hoitaneen. Mutta minä olen itsepäinen, niin usein kuin mahdollisia istuin sisässä, seurasin kelloa ja muutin kääreitä. Matami oli tähän asti aina valvonut yöt, mutta erään yön päätin minä valvoa. Kun kaikki oli yön varalta järjestetty, otin kirjan ja istuin yölampun ääreen lukemaan. Kello yksitoista oli Artturin määrä saada rohtoja. Mutta minun, joka olen tottunut menemään levolle, kuten hyvät lapset ainakin, kello yhdeksän, tuli pian kamalasti uni, kirjaimet pyörivät silmieni edessä — minä nukuin. Herättyäni löysin kirjan lattiasta, lamppu paloi himmeästi ja katsoessani säikähtyneenä kelloa oli se puoli kaksitoista. Hiivin varpaisillani vuoteen ääreen. Artturi oli hereillä ja matami seisoi vieressä, Jumala tiesi millä tavalla lie pujahtanut sisälle, lämmittäen hänen jalkojaan lämpimillä kääreillä. Vanhassa höllykässään, hiukset tummissa suortuvissa oli hän kuin kummitus taikka noita katsahtaissaan minuun terävillä ruskeilla silmillään. Minua sekä harmitti että hävetti ottaissani pullon antaakseni rohtoja sairaalle. "Hän on jo nauttinut, sanoi matami, täsmälleen kello 11 annoin hänelle, ja rouva nukkui niin ihmeen makeasti", lisäsi hän pilkallisesti naurahtaen. Nyt oli aivan mahdotonta saada häntä pois, hän ei huolinut mistään estelyistä, istui vaan hereillään ja pirteänä jakkarallaan sukkaa kutoen. Jotten häiritsisi Artturia kiistelyllä, hiivin ulos. Mutta suutuksissani olin. Kiistäisikö hän kaikki oikeudet? eikö minulle, vaimolle, kuuluisi mitään? Itkin itseni uneen. Artturi parani Jumalan kiitos pian, ja kun valitin hänelle kertoen matamin itsepintaisuudesta, nauroi hän sydämmellisesti ja virkkoi:

— Älä ole huolissasi, pikku Liinani, näinhän hyvän tahtosi. Justiinalta ei puutu voimia ja tottumusta, ja hän pitää minusta todellakin kuin omasta pojastansa. Antaa hänen olla. Ei olisi minulle mieleistä nähdä Liinani rusottavien poskien kalpenevan vaivoista ja valvomisesta. — Olin lohdutettu. Mutta uusia ikävyyksiä olen saanut kokea. Kerran juolahti mieleeni pyytää eukkoa leipomaan eräänlaista mausteleipää, jota siellä kotona syötiin ja jota Artturi oli kiitellyt. Justiina on kärkäs suuttumaan, kysyi nytkin heti, eikö hänen leipomansa leipä kelvannut. Kelpaa hyvinkin, vastasin, mutta Artturi oli pitänyt paljon mausteleivästä ja tahdoin häntä sillä arvaamatta ilahuttaa. — Eukko vastasi teeskennellyllä nöyryydellä, että hän mielelläänkin sitä leipoisi, kunhan minä vaan kerron sen tekotavan. Hän lienee arvannut, etten ollut siitä selvillä minäkään, koskapa hymyili niin ivallisesti. Enkä suureksi harmikseni tiennytkään muuta kuin että anisia ja korintteja tahi pomeranssikuorta siihen tarvittiin. Sanoin senkin myhkämähkää, sillä varmasti en sitä muistanut. Eukon kasvoissa näkyi ilkamoiva ilme, kun hän kysyi, pitikö se tehdä nisu- vaiko ruisjauhoista. Eiköhän ruisjauhoista. Lesityistä vai lesimättömistä? Voi hyvä Jumala, enhän minä tiennyt mitään eroa niiden välillä ja vastasin jälleen umpimähkään: lesimättömistä. Eukko arveli, että selitys oli hyvin vaillinainen, mutta sopiihan tuota yrittää. Leipä valmistui illalliseksi. Maistoin sitä; se ei ollut sinnepäinkään. Maistettuaan palasen ihmetteli Artturi:

— Mitä kumman töherrystä tämä on, onko eukko kulkenut unissaan? Eihän se maistu honkalle eikä haavalle, on vaan kauhean tahmaista. — Matami oli oven takana kuuntelemassa. Hän astui sisälle helakka puna terävissä poskipäissä, sanoi vihasta vapisevalla äänellä, että leipä oli tehty rouvan tahdon ja selityksen mukaan, vaikka hän kyllä tiesi sen olevan päin seiniä. Sitten alkoivat pitkät selonteot siitä, kuinka sitä oikeastaan oli valmistettava, että hän oli sellaista leipää satoja kertoja leiponut maaherralla, pormestarilla ja tullinhoitajalla palvellessaan. Artturi on pikaluontoinen ja alkoi käydä levottomaksi. — No, kun teillä oli kaikki noin selvillä, niin miksette tehneet sitä oikealla tavalla? kysyi hän. — No vieläpä mitä, huudahti eukko kyyneleet silmissä, — minäkö arvaisin ruveta rouvaa vastustelemaan, ei, ennemmin tehtäköön mitä hullutuksia hyvänsä. Herra on aina leipomaani leipään ollut tyytyväinen, mutta nyt olen käynyt vanhanaikuiseksi — lienee parasta tehdä ero. Rouva ei näytä minuun suostuvan. — Olin liiaksi suuttunut voidakseni saada sanaa suustani, mutta Artturi, joka katui kiivauttaan muistaessaan eukon monivuotisen uskollisen palveluksen, koetti rauhoittaa häntä selittäen, ettei ollut niin pahaa tarkoittanut, että leipä kelpasi syötäväksi — he olisivat ystäviä jälleen, sillä ilman matamia ei tultaisi toimeen. Eukon mentyä moitti Artturi minua siitä, että sekaannuin asioihin, joita en ymmärtänyt. Selvitin asian oikeata laitaa, itkin mielikarvaudesta ja sanoin, että eukko kenties oli ehdon tahdon sillä tavoin menetellyt saadakseen pilkata minua ja näyttääkseen, kuinka tuiki välttämätön hän oli talossa. Artturi torui minua vain rumista ajatuksista arvellen olevan paljon viisaampaa, että koettaisin opetella jotakin, jotten toista kertaa erehtyisi. Sitten suuteli minua, kehoitti olemaan iloisen ja unohtamaan koko asian. — Mutta leipä jäi syömättä. Päivä päivältä palaset kuivuivat korissa, kunnes sanoin palvelustytölle, ettei niitä enää tarvitse panna pöydälle. Tullessani samana päivänä keittiöön silittämään kysyi eukko tavalliseen muka nöyryyttä osottavaan tapaansa, mitä leivällä nyt tehtiin, kun rouva oli kieltänyt tuomasta sitä pöydälle. Palvelustytöt tirskuivat salaa rukkiensa takaa; minä sanoin vihoissani: — Käyttäköön matami sitä mihin hyvänsä, syöttäköön vaikka sioille. Sen hän tekikin ja niin pääsin sitä näkemästä. En ennen milloinkaan luullut voivani yhtäkään ihmistä vihata, mutta nyt vihaan Justiinaa, hän katkeroittaa iloisen mieleni, joka päivä kiusaannun hänen tauttansa, ja vaikkei hän mitään tee eikä sanokaan, niin jo pelkästään hänen rumat, ryppyiset kasvonsakin minua harmittaa. Oi, äiti, äiti! Kuinka olikaan kaikki niin herttaisen valoisata siellä kotona!

Lehtola lokakuun lopulla.

Matami on pyytänyt eroa, ja luulenpa sen olevan viisainta, mitä hän tänne tultuaan on tehnyt. Iloissani siitä olen jo pistänyt senkin seitsemän hyppyä huoneessani. No, minun ei siis tarvitse enää nähdä tuota vanhaa viheliäistä noitaa! — Näin se kävi:

Oli tulossa suuri teurastus. Artturi pyysi minua mukaansa lihantarkastukseen. Minä meninkin, ja matami tietysti taaskin soi minulle kieroja silmäyksiä. En ollut niitä näkevinänikään, seisoin vaan tyynenä katsellen lihan paloittelua. — Ensi tilassahan laitatte meille patapaistia, sanoi Artturi iloisesti matamille, ja poistui sitte rengin mukana antaakseen hänelle jotain kaluaitasta. Matami, joka ei milloinkaan siedä, että hänen asioihinsa puututaan, muikisti suutansa, ja kun minä aina vielä seisoin paikallani, alkoi hän teurastajan läsnäollessa tehdä minulle kysymyksiä lihan suolaamisesta, palvaamisesta ja sen semmoisista. Olen varma, että hän teki sen nöyryyttääkseen minua. Vastasin, että hän saisi tehdä, niinkuin oli ennenkin tehnyt. Muistin kuin unennäköä, että äiti joskus oli sanonut teurastuksen olevan tärkeän osan maalaistaloudessa ja päätin senvuoksi, ja juuri Justiinan kiusalla, olla läsnä suolaamistoimituksessa ja makkaranteossa. Artturi tuli tästä varsin iloiseksi ja imarrellen kiitteli Justiinaa muutamin sanoin. Mutta sekös loukkasi syvästi eukkoa. Hän tiesi, että minä luottamuksen puutteessa vartioitsin hänen askeleitaan, älysi olevansa liian vanha ja pelkäsi, että joku olisi kannellut hänestä. Mutta hän kyllä välttäisi pois. Kuitenkin hän sitä ennen näyttäisi koko taloutensa kuin viisi sormea ja silloinpa nähtäisiin, että kaikki oli vaan pelkkää panettelua. Siitä voisi hän vaikka tuota kättä mennä valalle. — Kun kerroin tämän Artturille, suuttui hän ensin kovasti ja sanoi, ettei hän milloinkaan ennen ollut huomannut matamia niin kärtyiseksi; kenties minä olin hänet pilannut. Mutta kun vakuutin, että aina olin koettanut olla ystävällinen ja antaa hänen olla rauhassa, leppyi hän ja koetti kääntää matamin mieltä. Mutta hän sai puhua kuuroille korville. Matami pyysi päästökirjaa ja saamatonta palkkaansa, ja siitä ei hän hitustakaan hievahtanut. Luulen hänen saaneen piiat myöskin jättämään talomme, koska he molemmat ovat pyytäneet eroa. Nyt ei tosin ole oikea aika, mutta kun he lupasivat toimittaa sijaiset, ei Artturi tahtonut jatkaa toraa heidän kanssaan, vaan antoi heidän mennä tiehensä. Pyhäinpäivästä muuttavat he kaikki, ja uudet tulevat tilalle.

Lehtola joulukuussa.

Kun siellä kotona huoletonna hyppelin mäkiä ja männiköitä, ja kotiin tultuani istuuduin hauskaan päivällispöytään, en voinut edes uneksiakaan, miten paljon vaivaa, huolta ja taitavuutta vaadittiin ruuan valmistukseen ja talouden järjestyksessä pitoon. Kaikki kävi niin tyynesti ja tasaisesti äidin käsissä. Tuossa tuokiossa oli ruoka valmista, pöytä katettu. Kun Justiina matami lähti talosta, tunsin niin suurta helpotusta, että olin valmis kiittämään Jumalaa siitä. Uudet palvelustytöt näyttivät hyvin kunnollisilta, ja minä luulin, että taloudenpito kyllä kävisi päinsä, kun vaan oli hyvää tahtoa. Tunsivathan muutkin rouvat sen taidon. Artturi kyllä pyysi Justiina matamia ennen lähtöänsä kuljettamaan minua aitoissa ja kellarissa, maitohuoneessa, säiliössä ja vinneillä, ja hän lupasikin sen tehdä, mutta huomasin hyvin, että se oli hänelle vastenmielistä, sillä ei riittänyt hänelle aikaa milloinkaan: milloin oli tämä, milloin tuo esteenä. Minä en pitänyt siitä suurta lukua, sillä luulin pystyväni yksinkin tekemään kiertomatkan. Mutta kun sen sitte tein, olin lopen uupunut ja aivan pyörällä päästäni. Tarvitseeko sitä tosiaankin tuommoisen tavarajoukon voidakseen elää? — ruokaa niin hirvittävästi, ja mitä kaikkea mahtoi siellä ollakaan. Löysinpä esineitä, joiden tarkoituksesta minulla ei ollut harmaata hajua: nautaeläinten karvoja, vanhoja luita, kummallisia kapineita ja koneita puikkoineen, piikkineen. No, kait sitä vielä kerran saan tietää, mihin nekin kelpaavat. —

Niinpä piti minun sitte valmistaa ensimmäinen päivällinen. Mitähän minä laittaisin? — Tietystikin jotain sellaista, jonka osaamisesta olin varma, esim. kokonaisia perunoita ja silavaa sekä mannasuurimavelliä. Ne onnistuivat jotakuinkin, paitsi että velli hiukan paloi pohjaan, ja liha jäi vähän raa'aksi. Mutta tuohan oli vähäpätöistä, ja Artturi söi perunan keralla silliä ja pieni "pispan kokkihan" ei ole vaarallinen. Olin ylpeä kuin kuningas ja ajattelin, että Justiina matami oli päättömiä päätellyt luullotessaan minun häntä kaipaavan. Nythän se taas päivä paistoi elämälleni, sain mielin määrin hääräillä keittiössäni, ilman että kukaan minua karsain silmin katseli. Mutta tuon ensi päivän jälkeen on minulla ollut lukemattomia vaikeuksia ja ikävyyksiä. Oi kallis, hellä äitini, kuinka paljon onnellisemmaksi minut olisitkaan saattanut, jos olisit minulle opettanut, miten taitavuus talouden pidissä on tärkeä nuorille tytöille. Miten monesta kireästä hetkestä olisinkaan säästynyt, jos sinun hellän huolenpitosi johdolla vähitellen olisin oppinut kaiken sen, mitä minun nyt samalla erää pitää osata. Uudet piikani eivät ymmärrä suorastaan mitään, sen huomasin hyvinkin pian. He ovat palvelleet talonpojissa, eivätkä osaa muuta kuin keittää perunoita ja jauhopuuroa, lypsää ja ruokkia sikoja. Kuulin minä äidilläkin väliin olleen oppimattomia piikoja, mutta — hänhän taisi neuvoa heitä, johon minä onneton en pysty. Sitäpaitsi ovat he huolimattomia ja epäsiistejä: he panevat likaiset sukkansa kuivamaan maitokiulun päälle, sekoittavat lehmänjuomaa hiilikoukulla, pitävät kampojaan puulusikkain joukossa ja pesevät käsiään maitovadissa. He unohtavat siivota huoneet, unohtavat kattaa pöydän, unohtavat panna ruokaa tulelle, unohtavat kerrassaan kaikki. Enkä minä tohdi pysyä hetkeäkään levollisena, sillä pelkään heidän aina tekevän jotain nurin kurin. Kun menen Artturin kera kävelemään, antavat he maidon kuohua maahan, liemen kuivuta tai kalan kiehua piloille. Yölläkään en saa unta pelosta, että taasen olisin unohtanut tai jättänyt tekemättä jotain, ja jos nukahdinkin, uneksin vaan ruuasta, piioista ja sen semmoisista. Enhän tietysti voinut laittaa perunoita ja silavaa joka päiväksi ja yritin senvuoksi muita ruokalajia. Mutta ne eivät onnistuneet. — Milloin olivat pavut raakoja, kun Artturi tuli kotiin ja pyysi päivällistä, milloin joutui ruoka niin aikaiseen, että se kuivui ja jäähtyi, ennenkun sitä tarvittiin. On suotta luetella niitä monia erehdyksiä, joita tuon tuostakin tein: kuinka minä esim. aijoin keittää hernesoppaa vedestä ja herneistä tietämättä, että siihen tarvittiin myöskin lihaa, miten minä olutkeitosta valmistaessani kaadoin maidon ja kaljan yhtaikaa pataan, josta tietysti tuli suuri juustomöhkäle ja hapanta kellervää heraa, j.n.e. Milloin keitin minä niin runsaasti, että suuria vadillisia jäi yli happanemaan ja homehtumaan, milloin taas niin niukalti, ettemme saaneet kylläksemme. Tuhannentuhatta kertaa olen koettanut panna sen mieleeni, mutta unohdan unohtamastanikin taasen, sillä miten voin muistaa niin monia ruokalajia, kun minulla on paljon muuta tekemistä. Ja mikä tuntuu kaikkein raskaammalle, on se, että Artturi vakuuttaa ettei meillä ole varaa heittää hukkaan suuria määriä ruoka-aineita, jotka olen raiskanut, emmekähän me voi niitä syödäkään. Alussa oli hän niin hyvä ja anteeksiantavainen, mutta nyt hän on usein tuskainen. Tokkohan isä olisi pahastunut, jos olisin turmellut hänen ruokansa? Mutta kyllä siinä kuitenkin on perää, niinkuin Artturi sanoo, että poikkeustapauksissa voi tyytyä pohjaanpalaneeseen tai muuten epäonnistuneeseen ruokaan, tai syödä maitoa ja leipää, mutta ettei sitä kovinkaan kauvan voi kestää. En tahtoisi mitenkään pahoittaa Artturin mieltä. Ja kaiken tämän olisin voinut välttää, jos olisin käyttänyt aikani viisaammin siellä kotona. Luulenpa, etten lähetäkään päiväkirjaani äidille, sillä kaikki tämä karmisi hänet kuoleman omaksi, ja hän pitäisi sitä soimauksena minun puoleltani. Oi, enhän saata soimata häntä, kun tiedän kaiken syynä olleen hänen liikanaisen rakkautensa. Mutta, kuinka paljon vaikeuksia minulla on tämän rakkauden takia!