Lehtola joulukuun lopulla.
Olen saanut ikäviä uutisia kotoa. Isä rukka on tulemaisillaan sokeaksi. Pyysin äitiä tulemaan tänne auttamaan ja opettamaan minua, sillä voimani eivät enää kauemmin kestä näitä huolia ja vaikeuksia, mutta äiti kirjoitti, ettei hän voinut sitä ajatellakaan, koska isä tarvitsee alituista hoivaa ja huolellista hoitoa. Hän kaipaa suuresti minua, kohta on joulukin käsissä. Kuinka iloitsinkaan ennen tästä juhlasta! Ja nyt? Niin, nyt minun pitää vaan ajatella mitä ruokaa valmistaisin siksi. Livekalaa. Kala luullakseni liotetaan lipeässä, mutta kuinka tehdään livettä? No, sen kait piiat tietävät, jotka ovat pesseet pyykkiä. Ja sitten torttuja. Luumuja niihin pannaan, sen tiedän, mutta miten taikina? Riisisuurimapuuroa, no, sitä osaan kyllä keittää. Kinkkua. Jaa, se kuuluu teurastukseen, ja voi! — se on kauhea seikka! Miten tehdään makkaroita? Sullotaan verta tai suurimapuuroa makkarasuoleen. Mutta mistä saan makkarasuolta? Makkaran teon aikana ei äiti päästänyt minua milloinkaan keittiöön, etten tahraisi vaatteitani. Olisin silloin päässyt, niin nyt myöskin tietäisin mistä saan makkarasuolta. Mutta voin kysyä Artturilta. Olen koettanut ommella tohveleja Artturille joululahjaksi, mutta en ennätä saada niitä valmiiksi, talouteen menee koko päiväni.
Lehtola tammikuussa.
Minun täytyy taaskin kirjoittaa pari sanaa päiväkirjaani, vaikken enää aijokkaan lähettää sitä äidille. Siten saan lausua ajatukseni ja huojennella huoliani jollekulle. Artturi ei näytä enää jaksavan niitä kuunnella. Hän ei voi asiaa auttaa, sanoo hän ja lisää, että minun olisi pitänyt koettaa pidättää Justiinaa. Ja sittenpä sanoi hän kerran minulle, ettei hän voinut käsittää, miten tytöt voivat olla niin yksinkertaisia, että menevät naimisiin osaamatta keittää muuta kuin perunoita ja kahvia. Onhan se totta, enkä voi minäkään ymmärtää, kuinka voin olla niin lyhytjärkinen ja ajattelematon, mutta on kuitenkin kovaa saada noin katkerasti siitä kärsiä ja kuulla Artturin niin sanovan. Oi jospa voisin huutaa kaikille tytöille: — Opetelkaa, opetelkaa niinkauvan kun teillä on tilaisuutta tai elkää sitte milloinkaan menkö naimisiin. Jouluilta oli niin surullinen, että vieläkin nousevat kyyneleet silmiini, kun sitä ajattelen. Ensiksikin emme voineet syödä livekalaa, sillä siinä oli kitkerä maku, se oli aivan keltaista ja hajusi hirveästi. Enkä minä ymmärrä mistä se tuli. Sitten olivat tortut aivan epäonnistuneita, kinkku raakaa ja olin unohtanut suolata sen. Niinmuodoin saimme syödä riisisuurimapuuroa ja perunoita, mutta piiat eivät luullakseni olleet tyytyväisiä. Artturi oli tosin hyvin ystävällinen ja lohdutti minua parhaan kykynsä mukaan, mutta minä tiesin, että hänestä oli suuri vahinko heittää hukkaan kala, joka oli niin hyvin kuin koskematon. Sain muutaman joululahjan Artturilta, mutta kaikki oli niin kuolettavan hiljaista, enkä minä uskaltanut ajatella muuta kuin mitä laittaisin joulupäivälliseksi. Sitäpaitsi näin, miten Artturi söi ainoastaan joulurinkilän syrjää, jättäen sisäosan syömättä, ja minä tiesin hyvin minkä vuoksi: leipä ei ollut kystä. Mutta mitäs tein? Uuni oli niin kuuma, että jos olisin antanut leivän olla kauemmin uunissa, se piankin olisi hiileksi palanut. Ajattelin, ettei sitä leipomiseen niinkään suurta taitoa vaadittaisi: sekoittaa maitoa, jauhoja ja nostetta taikinaksi, tekee siitä pikku kakkuja ja paistaa ne uunissa. Mutta olen tullut huomaamaan, ettei se käy kovin helposti. Miten paljon tarvitaan nostetta? Kauvanko tulee taikinan nousta? Milloin pannaan uuni lämpiämään? Olen jo kerran jos toisenkin koettanut, mutta melkein aina on siinä jossain suhteessa ollut vikaa. Itkin katkerasti sinä iltana, ja toivoin — mitä itsekään en tiedä.
Lehtola kesäkuussa.
Nyt olen ollut naimisissa kokonaisen vuoden. Miten onnellinen pitäisi minun ollakaan! Tosin on minun täydellinen tietämättömyyteni perheenemännän velvollisuuksista tuottanut moniaita katkeria hetkiä, mutta toivoakseni nämä surut nyt ovat lopussa, sillä taannoin kävi Artturi kaupungissa ja toi minulle keittokirjan, josta minä lukemalla voin ammentaa tietoja ja viisauksia. Ja oli niin ihanaa tänäin puhella Artturin kanssa. Pyysin häntä unohtamaan vahingot, joita olin hänelle tuottanut, epäonnistuneet päivälliset ja kaikki mieliharmit, ja hänen kauniit silmänsä kyyneltyivät, kun hän sanoi: — Minulla on yhtä paljon syytä pyytää sinulta anteeksi, sillä olen ollut ajattelematon, vaativainen ja kärsimätön enkä ole ottanut kyllin huomioon, ettethän sinä ole syynä siihen kasvatukseen, minkä kotisi sinulle antoi. Olet pannut parastasi ja edistytkin aika askelin, rakas Liinani. Kyllä sinusta vielä tulee oiva perheenemäntä. Kärsivällisyyttä vaan kummankin puolin, ja kaikki käy hyvin. Monasti olen aikonut hankkia sinulle emännöitsijän, mutta ei ole ollut minulla siihen varaa. Sato tuli niukka ja sitten olemme tapaturmaisesti menettäneet useita nautoja, niin etten voi maksaa niin korkeata palkkaa, kun emännöitsijälle menee.
Sanon mielelläni tahtovani tulla yhä taitavammaksi ja taitavammaksi, kunhan hänen kärsivällisyytensä vaan kestäisi, ja hän lupasi olla tuskastumatta pienistä vastoinkäymisistä. — Mutta on tämä vuosi paljon toista tuonut, kuin mitä kihlausaikana olin kuvitellut.
Lehtola elokuussa.
Niinköhän minä sittenkin olen tyhmempi kuin muut rouvat? Elin siinä uskossa, että keittokirja vapauttaisi minut kaikista taloushuolista, mutta kuinkas kävi? Luin ja luin ja tein aivan sen mukaan, kuin kirjassa määrättiin, mutta en siitä sen viisaammaksi tullut. Ei ollut aina sanottu, miten paljon ja miten kauan mitäkin tuli keittää, ja sellaiset lausetavat kuin "tarpeen mukaan," "maun mukaan" saivat minut hyvin levottomaksi. Mutta toimeenpa sitä tultiin, ja Artturi kiitteli minun keittotaitoani! Kyllähän minä monasti olin neuvoton, kun esim. kirjassa sanottiin: hauki puhdistetaan avaamatta, mutta päätin kuitenkin vastoin kirjan neuvoa halaistuttaa hauen. Vähitellen kuitenkin opin kaikki tuollaiset.
Eräänä päivänä saapui sitte Artturin äiti. Hän oli ankara vanha rouva ja erittäin taitava emäntä, sen oli Artturi sanonut. Vehnäleipä oli lopussa, olin unohtanut leipoa, ja munia ja sokeriakin oli niukalta kotona. Ja mitä laittaisin päivälliseksi? Epätoivoisena kääntelin keittokirjani lehtiä, sillaikaa kun Artturi salissa puheli äitinsä kanssa. Tahdoin laittaa jotain oikein hienoa ja näinkin siellä nimiä sellaisia kuin "vaal-au-vent" "filard", ja muita sellaisia, joista en elämässäni ollut kuullut puhuttavankaan. Mutta sitte päätin kuitenkin laittaa tuttuja ruokalajeja. Päivällinen onnistui jotakuinkin. Mutta kun illalla kerroin Artturille, että sokeri ja munat olivat melkein lopussa, sanoi hän kummissaan: — Nytkö jo lopussa! Matamin aikana kesti sokeritoppi tavallisesti kolme kertaa enemmän, ja juurihan sinulla oli useita tiuta munia.