— Mutta ruuanlaitto vie niin paljon, puolustelin minä. Artturi arveli, että jos aina menisi näin pohjattomasti, emme mitenkään voisi tulla toimeen ja pitää tätä taloa. Olin hyvin pahoillani, mutta en keksinyt neuvoa. Anoppini viipyi ainoastaan muutaman päivän. Hän oli hyvin huvitettu maanviljelyksestä ja tahtoi kaikesta tarkkoja tietoja. Kävi hän keittiössäkin, ja jollei hän olisi näyttänyt niin ankaralta, olisin kysynyt häneltä neuvoa monessakin asiassa. Mutta nyt en arvannut. Hän kysyi, valmistinko aina ruuan keittokirjan mukaan, ja kun vastasin myöntävästi, sanoi hän Artturille: — Mutta sehän on suurinta hullutusta! Pohatoillakaan tuskin olisi varaa sellaiseen elämään varsinkin kun näen vaimosi valmistavan neljä kertaa niin suuria annoksia, kuin teidän pöytänne vaatisi. Nyt ymmärsimme, mihin munat ja sokeri olivat menneet. Rohkaisin mieleni ja kysyin anopilta, miten sitte pitäisi menetellä. Hän luetteli joukon määräyksiä, joita ei tarvinnut noudattaa, ja arveli, että noin neljäsosa kirjassa määrätystä annoksesta kyllä riittäisi. Ja monta muuta hyvää neuvoa hän antoi, kunhan minä ne vaan muistaisin! Mutta ei siinä kaikki. On paljon seikkoja, joista ei keittokirja virka sanaakaan, niinkuin esim. varalla pitäminen, milloin mikin aine loppuu ja huolenpito siitä, että ajoissa uutta hankitaan, lihan suolaaminen niin, ettei se pahene, jäännösten käyttäminen, ajan oikein jakaminen ja tuhannet muut, jotka minä vasta vähitellen ja ankarain kokemusten kautta opin ymmärtämään. Kokenut yksin tietää, miten kalliiksi taitamattomuus käy. Soisin niin hartaasti tulevani oivaksi perheenemännäksi ja kunnon vaimoksi. Sehän on minun velvollisuuteni, ja minä koetan siten sovittaa hukkaanmenneen nuoruuteni. Anoppi oli lähteissään hyvin ystävällinen minulle ja lupasi vähäksi aikaa syksyllä tulla opettamaan minua. Siinä teki hän kiltisti. Mutta oi, hän ei kuitenkaan ole minun äitini, ja minä häpeän kysyä häneltä niin paljoa. Omaa äitiäni olen kaivannut sanomattomasti, mutta hän ei voi tulla, isä on nyt aivan sokea ja tarvitsee häntä alituiseen, emmekä mekään voi matkustaa sinne. Tulee se matkakin kalliiksi, eikä Artturi voi jättää talonpitiä eikä väkeä. En ymmärrä, minne minun hyvä tuuleni on hävinnyt. Usein soimaa Artturi minua kärtyisyydestä. Mistä se tulee, sillä kotona en minä milloinkaan suuttunut. Voiko olla mahdollista, että ruokahuolet ja vaatesurut saattavat tehdä sellaisia muutoksia? Enpä luule. Syy lienee siinä, että kun lakkaamattaan näkee, miten on kykenemätön täyttämään velvollisuuksiaan, tulee tyytymättömäksi itseensä, ja kun kerran on huonolla tuulella, sitä helposti voi suuttua muillekin. Paitse sitä on tottumattomuus huoliin ja velvollisuuksiin tehnyt minut hermostuneeksi. Usein olen niin väsynyt, että pitää itkeä. Äiti ei milloinkaan ollut väsynyt tai hermostunut. Ja sitten on eräs seikka, jota olen vielä ajatellut — oi, tänä yhtenä vuonna olen ajatellut enemmän kuin koko entisenä elämäni aikana. Siellä kotona luullakseni kaikki pitivät minua tuollaisena herttaisena lapsena, jonka tuli saada mitä tahtoi. Isä täytti kaikki toivomukseni, äiti poisti tieltäni kaikki vastukset ja vaikeudet, sentähden en siellä tiennytkään, mitä merkitsi olla surullinen tai vihainen. Se voi käydä päinsä niinkauvan kun on tyttärenä kodissa, mutta ei sitte enää, kun on vaimo ja perheenemäntä. Mutta jos äidit kerran omasta kokemuksestaan tämän tietävät, mikseivät he sano tyttärilleen sitä. Olen alkanut uskoa, ettei ole hyvä nuorena saada kaikkea mitä toivoo, koska ei läpi elämän niin voi käydä.
20.
Sananen Jennystä.
Noin kolme vuotta oli Jenny Björkman ollut opettajana. Järkevä tyttö kun oli ja suuresti viehättynyt työstään, oli hän jo tuona lyhyenä aikana saavuttanut joukon kokemuksia. Monia vastuksia oli noussut hänen tielleen, joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Hän oli tullut huomaamaan, ettei siinä kyllin, että itsellä on joku määrä tietoja; täytyy myöskin olla kykyä opettaa ja opettaa niin, että lapset helposti sen tajuavat ja innostuvat siitä ja asettua opettaessaan lasten käsityskannalle. Eikä siinäkään kyllä, täytyy myöskin rakastaa lapsia ja osata saavuttaa heidän rakkautensa. Nyt oli Jenny myöskin enemmän tutustunut lasten koteihin. Kesäiltoina hän tavallisesti kävelyillään kulki kylän läpi. Silloin tällöin pysähtyi hän sanoakseen pari ystävällistä sanaa vaimolle, joka työskenteli perunamaassaan, tai istahti hän vanhan eukon viereen, joka mökkinsä kynnyksellä kutoi sukkaa, tai lohdutti lasta, joka langetessaan oli loukannut itsensä. Ystävällisellä ja vaatimattomalla käytöksellään saavutti hän vähitellen alussa hiukan epäluuloisten vanhempien luottamuksen. Edellinen opettaja oli ollut ankara ja kiivas lapsille ja pitänyt arvolleen sopimattomana käydä lasten kodeissa tai edes puhutella heidän vanhempiaan. Vaikeaksi kävi senvuoksi Jennylle saada heitä luottamaan hänen ystävällisyyteensä. Mutta vähitellen se onnistui kuitenkin. Nuori opettaja oli pyytänyt tehtaanisännältä, että saataisiin viettää joulujuhla kuusineen, kakkuineen, ja että kukin lapsi saisi pienen joululahjansa. Kesälläkin pantiin toimeen juhla luonnon helmassa, tanssittiin ja laulettiin kukitetun salon ympärillä. Juhlissa olivat myöskin lasten vanhemmat ja pikkusiskot läsnä katselemassa. Nämä tilaisuudet olivat kenties paremmin, kuin opetus omiansa houkuttelemaan lapsia kouluun ja herättämään vanhemmissa mieltymystä opettajaan. Alussa tämä Jennyä suuresti ihmetytti. Mutta kun hän ajatteli, että tuskin ainoakaan heistä oli saanut enempää opetusta, kuin että korkeintaan oli oppinut välttävästi lukemaan sisältä ja katekismuksensa ulkoa ja että he, niinkuin he itse vakuuttivat, siltä olivat tulleet toimeen mailmassa, niin hän ymmärsi hyvin, etteivät he vielä voineet käsittää koulutietojen hyötyä, ei myöskään panna arvoa opettajan vaivaloiseen työhön. Heistä ei ollut niinkään raskasta istua lämpimässä, valoisassa huoneessa, opettaa lapsia lukemaan ja saada tuommoisesta työstä palkka ja asunto. Mutta kun he näkivät lapsensa ilosta ja onnesta säteilevin silmin pyörivän kukkaissalon ympärillä tai laulavan joulukuusella ja näkivät heidän saavan pieniä lahjasia, alkoi heistä koulu tuntua hauskalta ja opettaja hyvältä, kun hankki lapsille moista huvia. Kaikille pikku lapsille tuli halu kouluun saadakseen olla mukana näissä ilonpidoissa, ja vanhemmat huomatessaan, miten pahimmat pölkkypäätkin, joista heillä itsellään oli ollut sanomaton vaiva, oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, alkoivat arvella, että voi olla hyvinkin mukavaa lähettää lapset kouluun, koska pappi kinkereillä kuitenkin vaatii että osaavat lukea. Koulussa he päälle päätteeksi oppisivat kirjoittamaan ja laskemaan, ja jos kohta se ei ollutkaan niin välttämätöntä, voi siitä aina jossain suhteessa olla hyötyäkin, jollei muulla tavoin, niin ainakin senvuoksi, että pitäjän muut lapset eivät sellaista tainneet, sillä siihen aikaan ei maassamme vielä ollut kansakouluja eikä opettajaseminaareja.
Muutamana päivänä oli Jenny mennyt tervehtimään erästä oppilastaan, jonka oli kerrottu olevan sairaana. Ilonhymy kirkasti tämän pienet kasvot, kun nuori opettaja astui sisälle. Äiti, joka oli ystävällinen, rehellinen työmiehenvaimo, vastasi sydämmellisesti Jennyn tervehdykseen sanoen: — Voi, neiti on kovin hyvä kun vaivojaan katsomatta tulee tänne, mutta onhan siitä pojulle suuri ilo. Hän on nyt niin rakastunut opettajaansa, lisäsi hän pyyhkäisten hiukset pojan otsalta.
— Ei tämä mikään vaiva ole, vakuutti Jenny, käyn mielelläni pienokaisten luona, ja tietäkääs matami, olen oppinut hiukan lääkintötaitoa äidiltäni, niin luulen joskus ehkä voivani auttaakin.
— Jumala teitä siitä siunatkoon! Köyhällä ei aina ole varaa noutaa lääkäriä, eikä sitä itsekään mitään ymmärrä.
— Toivotaan, ettei poika ole pahasti sairas, ja jos niin olisi, niin kyllä tehtaan isäntä hankkii rohtoja.
— Ei se sen vaarallisempaa ole, kuin että hän loukkasi jalkansa, eikä haava tahdo parantua.
— Vai niin. Minulla on laastaria, joka on erittäin hyvää semmoiseen.
Pikku Miinahan voi illalla käydä noutamassa.