"Vai niin kosimaan? Ja minua?" lausui tyttö. "Ei kiitoksia, minä en heitäkään itseäni joka kulkevalle ritarille. Nykyjään meni tästä ohitse kultaiset, hopiaiset ja ebenholtsiset vaunut; niiden omistajan minä tahdon, mutta sinulle olen minä liian hyvä."
Poika hymyili, sillä hänen vaununsa ne olivat olleet, mutta hän ei sanonut mitään.
"Jos tahdot ruveta rengiksi talooni, niin voit sinä siksi päästä, ja sitte, jos sinä olet siivo ja ahkera, niin voit kenties saada jonkun kyökkipiijoistani vaimoksesi, kun vuosi on lopussa."
"Kyllä, kiitoksia", vastasi poika, "sopiihan tuota koettaa." Itseksensä ajatteli hän: "kun hän kerran näkee, kuinka ahkera ja taitava minä olen, niin muuttaa hän heti ajatuksensa, ja minä tahdon palvella häntä uskollisesti."
Poika teki työtä kahden edestä; päivä toisensa perästä kului, mutta yhtä ylpeänä pysyi tyttö. Ja paha hän oli, niin paha että se oli oikein hirmuista. "Ei ole kaikki kultaa kuin kiiltää", ajatteli hän.
Tässä suuressa talossa oli pieni kyökkipiika, jonka nimi oli Uskollinen Nakkaus. Hän oli niin ahkera kuin muurahainen, niin hurskas kuin lammas ja niin iloinen kuin lintu. Hänen sinijuovainen liinahameensa oli aina puhdas ja sileä. Häntä kohtaan oli emäntä kaikkein ilkein, ja poika sääli tuota pikku raukkaa. Hän hakkasi sille puut kyökkiin, kantoi veden sisään ja auttoi häntä monella tapaa. Uskollinen Nakkaus palkitsi häntä lämpimimmällä kiitollisuudella.
Vihdoin väsyi poika pahaan emäntään ja pyysi häneltä hyvästiänsä.
"Parempi laiha sopu kuin lihava riita". sanoi hän.
Mutta tyttö ei tahtonut häntä laskea. Hän näki kyllä, että hän oli uuttera ja rehellinen sekä huomasi hyvin, että talo oli saanut kokonaan toisen muodon kuin ennen. Poika oli itsepäinen ja niin sai hän luvan jättää paikkansa. Pihalla oli juoksupoika, jonka nimi oli Ketterä. Sen lähetti poika, taloonsa salaisesti viemään sanaa, että he siellä ottaisivat selvän niistä hänen kolmista vaunuissansa ja lähettäisivät ne hänelle. Niin tapahtuikin.
Kauniina päivänä, kun rikas tyttö niinkuin tavallisesti, ainakin istui akkunassa, meni poika siitä ohitse. "Uuttera käsi tekee rikkaaksi, mutta laiska köyhäksi", ajatteli hän ja puisteli päätänsä. Samassa ajettiin kolmilla vaunuilla ja valkeilla, mustilla ja harmailla hevosilla pihaan.
"Laiskottelija", huusi tyttö, "nyt tulee oikea kosija. Anna heti minun silkkihuivin ja uusi rannerenkaani. Voi, kuinka olen iloinen."