"Voi, mitä Kukkanen ja Muurikki syövät talvella!" valittivat he.
"Niiden täytyy tyytyä olkiin", vastasi äiti syvällä huokauksella.
Niin tuli syksy. Huonolta tosin näytti ruis pitkällisen kuivuuden perästä, mutta kumminkin oli se syksypuoleen kohonnut aika lailla. Isä kävi joka päivä sitä katsomassa. Se oli hänen ainoa toivonsa talven varaksi. Mutta tämäkin toivo petti. Hirmuinen hallayö hävitti niin hyvin rukiit kuin kauratkin. Vaaleana kyyneleettömällä katsannolla katseli tämä köyhä mies peltojansa, ja vaimo itkeä nyyhkytti. Jaakko, vanhin poika, oli ainoa lapsista, joka oikein käsitti onnettomuuden. Niin kauvan kuin lehmät kävivät ulkona, eli tämä köyhä perhe maidolla ja perunoilla. Isä teki päivätyötä siellä ja täällä kylissä. Mutta nyt tuli syksy. Myrsky riehui ja sadetta tuli lakkaamatta, ruoho lakastui, heiniä ja olkia ei ollut kuin muutamiksi viikoiksi. Kun nämä loppuivat, sanoi isä:
"Huomenna meidän täytyy myödä lehmät; en voi nähdä heidän nääntyvän nälkään, eivätkä ne anna maitoakaan ilman ruuvatta.
"Voi isä, isä!" huudahti pikku Katri, "lähetätkö sinä sitte pois meidän kauniin Muurikkimme ja meidän sievän Kukkasemme?"
Isä kääntyi surullisena pois, mutta äiti sanoi:
"Armas Katri, meillä ei ole ruokaa niille; ethän sinä varmaankaan tahdo nähdä heidän nälkään kuolevan."
Lasten hyvät ystävät myötiin sitte rikkaalle talonpojalle.
Kun isä tuli kotia rahojen kanssa, sanoi hän vaimollensa:
"Minun täytyy nyt mennä pois sinun luotasi. Täällä en minä ansaitse mitään. Minä jätän nyt sinulle nämä rahat. Perunoita on sinulla vielä kuopassa ja vähän jauhoja aitassa. Jumala olkoon sinun ja lasten kanssa. Jos minä olen terve ja saan työtä, niin lähetän sinulle rahoja."