Äänetönnä ja murheissaan ojensi vaimo hänelle kätensä ja itkien kärhentelivät lapset hänen nuttunsa liepeissä.
Niin meni hän. Äiti teki työtä kuin orja ja Jaakko auttoi häntä voimainsa mukaan. Mutta hän oli vielä nuori ja vähäkuntoinen. Hän koetteli syödä niin vähän kuin mahdollista, mutta kumminkin hän näki kuinka jauhot aitassa ja perunat kuopassa vähenivät päivä päivältä. Silloin makasi pieni Jaakko monta yötä kovalla vuoteellansa ja itki pienuuttansa ja rukoili Jumalan antamaan hänelle jotakin neuvoa. Vihdoin älysi Jaakko mitä hänen oli tehtävä. Hänen oli mentävä muuanne työhön niinkuin isänsäkin ja lähetettävä rahat äidille ja sisarille. Ja jos ei hän saisi työtä, niin rupeisi hän kerjäämään. Tämän kertoi hän äidillensä eräänä aamuna.
"Voi, lapseni, sinä olet vielä liian nuori", vastasi äiti.
"Saanhan kumminkin koettaa", sanoi poikanen, "ja minä otan Kilven matkaani, kyllä minä teen työtä hänenkin eteensä, niin sulle ei jää muuta kuin tytöt huolehdittavaksi."
"No mene sitte Jumalan nimeen", sanoi äiti. "En voi nähdä teidän nälkäänkään nääntyvän, emmekä isältäkään ole mitään saaneet. Hän on varmaankin kipeä taikka ei ole saanut työtä. Minäkään en saa nyt enää työtä täältä. Hätä on kova kaikkialla."
Nyt pesi äiti molempien poikiensa ehyimmät paidat, paikkasi heidän kuluneet takkinsa, kuroi kiinni suurimmat reijät heidän kengistään ja pani leipäpalaset heidän taskuihinsa. Hän olisi myös antanut heille vähän rahaakin, mutta Jaakko sanoi:
"Ei, äiti, pidä sinä ne, sinä voit tulla kipeäksi ja suureen pulaan. Kyllä me autamme itsemme eteenpäin. Joku armelias ihminen antaa meille kyllä työtä tahi leipää. Ja hyvästi nyt äiti!"
Poikaraukka nojasi päänsä äitinsä rintaa vastaan piiloittaaksensa kyyneleitänsä.
Äiti silitti hänen päätänsä ja kasvojansa sekä sanoi: "pidä Jumala silmäisi edessä, ole rehellinen kuin isäsikin äläkä anna minkäänlaisen hädän vietellä itseäsi pahuuteen. Parempi on kuolla nälkään kuin tehdä syntiä. Muistatko tämän?"
"Kyllä äiti", vastasi Jaakko yksitotisesti.