"Ja pidä huolta pienestä Kilvestä; sinä olet nyt hänen äitinsä ja isänsä."
"Kyllä äiti", vastasi Jaakko.
Tämä oli vähän ennen joulua. Päivän toisensa perästä vaelsivat nämä pikku poikaset raskailla askeleilla. Joka kylään, joka taloon poikkesivat he. Jaakko pyysi työtä, paljoa ei voinut kaksitoistavuotias poika toimittaa, mutta ihmisiä kumminkin säälitti tuon pienet, vaaleat kasvot ja antoivat hänen milloin hakata halkoja ja havuja, milloin lapioida lunta taikka myöskin hakea vettä ja kuoria perunoita. Kaikki toimitti poikanen kerkeästi ja kunnollisesti ja kun hän sai leipäpalasen tai kupin liemikeittoa palkaksensa, niin ojensi hän aina ensiksi lusikan pikku veljellensä; hänhän olikin luvannut äidille pitää huolen hänestä. Kun oli kylmä ja pyryilma, sattui usein niin, että Kilpi itki kylmyydestä ja väsymyksestä. Silloin antoi Jaakko hänelle kintaansa ja kävi itse edeltä tehden tietä. Kun he saivat nuhteita ja kovia sanoja ihmisiltä, lohdutti hän pientä veljeänsä ja kehoitti häntä rohkeuteen ja toivoon. Usein veti hän Kilpeä pienessä kelkassa, jonka he kotoa olivat ottaneet matkaansa, ja kun myötämäki tuli, niin rupesi Jaakko taakse ja silloin menivät he niin että lumi pölisi. Tämä oli heidän ainoa huvituksensa. Monta kertaa saivat he kulkea koko päivän leivän palaa maistamatta. Hätä oli suuri kaikkialla tänä vuonna. Ja monessa paikassa oli kulkenut niin paljo kerjäläisiä, ett'ei ihmiset voineet auttaa kaikkia.
Saatto.
Niin tulivat he eräänä päivänä suureen metsään. Aamusella olivat he saaneet pienen tuohisen kylmiä perunoita jossakin torpassa ja Jaakolla oli muutamia kuparirahoja hyvästi kätkettynä vanhaan sukkaan ja piiloitettuna takin alle; siinä oli kaikki mitä he omistivat. Päivä oli kylmä ja tuulinen, tie raivaamaton ja lasten jalkineet huonot. Heitä paleli hirveästi ja he väsyivät pian. Puolipäivän aikana otti Jaakko kylmät perunansa käsille ja nautti ne yhdessä veljensä kanssa.
"Illaksi ehdimme kyllä johonkin kylään tai taloon", sanoi Jaakko lohduttaen. "Silloin saamme ehkä lämpimän iltasen ja yökortteerin ehkäpä kylpyäkin, jos väki kylpee."
Tämä ajatus kehoitti heidän jatkamaan matkaansa rivakammilla askeleilla.
Lyhyt päivä rupesi jo käymään loppupuolilleen, mutta ei taloa eikä kylää, ei edes pienintäkään mökkiä tullut näkyviin. Kilpi oli niin väsynyt, että hän kerta toisensa perästä pyysi saada laskeutua levähtämään lumelle, mutta Jaakko oli kuullut että sillä tavalla voi helposti paleltua kuoliaaksi ja koetteli kaikilla keinoin saada veljeänsä etemmäksi. Vihdoin luulivat he näkevänsä rakennuksen ja kiiruhtivat sinne. Silloin lannistui Jaakonkin rohkeus. Hän heittäytyi itkien lumeen veljensä viereen. Mitä oli nyt tehtävä. He olivat eksyneet tässä suuressa metsässä, ja pimeässä oli heidän mahdoton osata sieltä pois varsinkin kun olivat niin hirveän väsyksissä.
"Minä tahdon kuolla tähän", sanoi Kilpi puoleksi suljetuin silmin.
"Ei, et sinä kuole", sanoi Jaakko, "mutta meidän on tehtävä itsellemme suojus ja levättävä siinä huomiseen asti."