"Ollut ja mennyt", vastasi tyttö poiskäännetyillä kasvoilla.
Ananias hyppäsi korkean kynnyksen yli ja seisoi hänen sivullansa. "Alina", sanoi hän totisena ja ystävällisesti, "minä olen nyt pitänyt sinusta viiden vuoden ajan… Jos menisin Venäjälle tai Ruotsiin ja koettelisin kerätä rahoja… niin tahtoisitko odottaa minun ja sitte… sitte tulla minun vaimokseni?"
"Kyllä tahdon", vastasi tyttö ja ojensi hänelle kätensä.
Samassa kuului työväen ääniä ulkoa, ne tulivat heinäniityltä. Ananias kiiruhti talliin ja Alina juoksi sisään suoloineen.
"Kauvanpa viivyitkin", sanoi emäntä, nuoren tytön tultua sisään, mutta tuskin oli hän heittänyt silmäyksen kasvattityttärensä silmiin, ennenkuin hän huudahti:
"No mikä nyt sitte on? Sinähän olet oikea aprillinarri parhaillaan, kun itket niin naurat sinä."
Alina pani suolakon penkille ja seisoi tulipunaisena emännän edessä.
"Äiti", sanoi hän, "Ananias tahtoo minua vaimokseen."
"Vai niin, senkö tähden sinä oletkin lähettänyt kaikki kosijat pois?"
"Niin."
"No", sanoi äiti ajattelevaisesti, "saa nyt nähdä mitä isä siihen sanoo. Ananias on köyhä renki."