Hyvä vaimo oli kyyneleet silmissä kuunnellut tätä surullista kertomusta. Ja Evan lopetettua, ojensi hän kätensä ja sanoi sydämellisesti: "virheen jota sinä olet katunut ja rukoillut pois otettavaksi tahdon minä mielelläni unhottaa, ja nyt on sinun aljettava alusta Jumalan avulla. Minä olen varma, että mieheni kernaasti ojentaa sinulle auttavan kätensä. Nyt kesän ajalla tarvitsemme väkeä kyllä, niin voit sinä jäädä tänne." Rusthollarin tultua kotiin ja saatuansa vaimoltansa kuulla Evasta, oli hän heti myöntyväinen ottamaan hänet vastaan, sillä hän ei ollut mikään paha mies, vaikka hänellä oli tapa antaa todellisia päästökirjoja. Kun paikkakunnalla tuli tietyksi että Eva oli tullut takaisin ja kun kuiskutettiin kuinka hän oli elänyt näinä vuosina, sai hän kärsiä monta karsasta silmäystä ja pilkallista osoittelemista. Yksi ja toinen kysyi kuinka Evalla oli halu tulla takaisin isännän luo, joka oli antanut hänelle niin ruman päästökirjan, mutta silloin vastasi Eva: "kenties olisi monelle hyvä kuulla totuuden sana itsestänsä, mutta minun isäntäni ei ole paha, hän on hyvä ihminen." Eva jäi rustholliin moneksi vuodeksi eikä koskaan katunut, että oli seurannut papin neuvoa. Hän oli nyt emännän oikea käsi ja ansaitsi kaiken sen luottamuksen jota hänelle osoitettiin.

Kovan kohtalon talo.

Vähäisessä laaksossa, Hämeen kauniimpien järvien vierustalla, oli kauvan aikaa sitte hyvin rakettu talo, todistava sekä hyvinvointia että järjestystä. Pellot ja niityt olivat hyvässä kunnossa, eläimet lihavia ja kauniita, työkalut ja rakennukset hyvässä laitoksessa, kaikki näytti hupaiselta ja hauskatta ja kumminkin oli talolla tuo surullinen nimi "Kova kohtalo." Nimihän ei paljon merkitse. Edellinen omistaja oli, kenties, antanut sen sille — omistaja jolle ei käynyt niin hyvin kuin nykyiselle näytti käyvän. Mutta katsastellessa taaskin ihmisiä, jotka nyt asuivat tätä ihanaa paikkaa, täytyi välttämättömästi ajatella sen surullista nimeä ja ihmetellä mikä siinä mahtoi olla, kun niinhyvin isäntä kuin emäntäkin, jotka molemmat vielä olivat voimallisimmalla ijällään, näyttivät niin raskautetuilta ja murheellisilta kuin suuri suru olisi heitä vaivannut. Miehellä, vaikka ainoastaan vähän yli 40, oli harmahtavat hiukset ja vaimo oli vaalea ja laiha. Heillä oli jotakin arkuutta silmänluonnissa eikä he olleet koskaan ulkona muiden ihmisten joukossa, jollei vaan heillä ollut jotakin asiaa. Ei koskaan nähty heidän nauravan tai laskevan leikkiä. He kävelivät raskailla askeleilla ja kallella kypärin ja heillä näytti olevan ainoastaan yksi ajatus: raskas, toivoton suru, joka heitä seurasi vuoden toisensa perästä. Olisi voinut luulla että he olivat tehneet jonkun suuren rikoksen, mutta he olivat saman pitäjän kasvattia ja aina olivat olleet suuressa arvossa, vaikka köyhiä, eikä heistä tietty mitään pahaa. Kummallinen tapahtuma heidän elämässänsä oli varmaankin herättänyt suurta uteliaisuutta, mutta ihmiset eivät saaneet siitä selkoa, ja se unhoitettiin sitte. Mies oli nimittäin itse hääpäivänä jättänyt morsiamensa ja kotopaikkansa ja vaeltanut pois, ei kukaan tiennyt mihin. Mutta 15 vuoden kuluttua tuli hän takaisin ja kun aviopari eli hiljaa ja hyvästi, kävi ahkerasti kirkossa, nautti ehtoollista ja luki Jumalan sanaa, ei heistä voitu ajatellakaan mitään pahaa, vaan he saivat olla rauhassa yksinäisellä pienellä paikallaan. Luonnollisesti eivät ihmiset voineet olla arvelematta sinne ja tänne, mutta heidän todellinen historiansa ei tullut tunnetuksi kuin vasta kauvan aikaa heidän kuolemansa jälkeen. Ja tämän historian tahdon minä nyt kertoa.

* * * * *

Isontason rikas talonpoika oli ottanut pienen kerjäläistytön kasvattityttärekseen. Tämä oli kaunis vilkas lapsi ja tuli pian rakastetuksi koko talon väeltä. Yksin vanhan ruotiukonkin, joka istui takan vieressä ja kiskoi päreitä, täytyi hymyillä, kun tuo vallaton Alina teki kepposiaan. Hänen oma äitinsä oli, tytön päästyä niin hyvään hoitoon, lakannut kerjäämästä ja asui nyt, yhdessä toisen vanhan ämmän kanssa, vanhassa saunassa, muutamia virstoja Isosta-talosta. Hän sai rohtimia talveksi, ja kesällä oli hän pellolla ja niityllä, niin että hän eli jokseenkin huolettomasti. Välistä tuli hän Isoon-taloon tervehtimään lastansa, mutta vaikka hänet siellä otettiin vastaan ystävällisesti ja sai sekä kahvia että ruokaa, istui hän tavallisesti kädet ristissä sylissä, huojui edestakaisin, itki ja ruikutti ja oli lukevinaan rukouksia ja siunauksia itsekseen. Iloinen Alina oli ensi alussa itkenyt tietämättä minkätakia, mutta pian kyllästyi hän siihen, ja niinpiankuin hän, emännän käskystä, oli tuonut ruokaa äitinsä eteen, juoksi hän ulos jälleen leikkimään ja hoitamaan pikku askareitansa. Isotalon emäntä oli kelpo ja ymmärtäväinen vaimo ja niin rikas kuin hän olikin, teki hän työtä ahkerasti ja opetti siihen kasvattitytärtänsäkin. Kun Alina oli noin viidentoista vuode vanha, pestasi Isotalo uuden rengin, nuoren pojan joka myöskin oli ollut kasvattilapsena, mutta köyhällä vaimolla, jonka vanhemmaksi tultuaan, täyttyi antaa hänen mennä palvelukseen. Nuori Ananias oli löydetty pensaan takaa valtamaantien varrelta, eräänä sunnuntai aamuna, kun väki vaelsi kirkkoon. Köyhällä vaimolla, joka ensiksi oli kuullut hänen huutonsa, oli itsellään useampia lapsia kotona, mutta hänen tuli sääli tätä raukkaa, hän otti tämän syliinsä ja kantoi hänen kirkolle. Täällä kertoi hän papille mitä oli tapahtunut, pappi kuuluulutti useimmissa kirkoissa löydetystä lapsesta, mutta kun ei voitu saada selvää kenen se oli, kastettiin se, sillä se oli vielä hyvin pienoinen, ja sama vaimo, joka hänen oli löytänyt, päätti pitää hänet. Ananias kasvoi reippaaksi ja sukkelaksi pojaksi ja hänestä rupesi pian olemaan hyötyä. Nyt tuli hän, kuten sanottu, palvelukseen Isoontaloon. Hän jäi siihen viideksi vuodeksi. Isäntä piti hänen vakavana ja luotettavana nuorukaisena ja kohteli häntä kuin omaa poikaansa. Sillä välin oli Alinalla ollut paljon kosijoita, sillä hän oli sekä kaunis että iloinen, ja isäntä oli luvannut lahjoittaa hänelle pienen hyvän tilan myötäjäisiksi sekä komeat kapiot. Mutta kosijat saivat rukkaset, yksi toisensa perästä. Alina nauroi ja sanoi, ett'ei hänellä ollut kiirettä naimiseen, ja siihen se jäi. Jonakin päivänä oli hän taaskin käskenyt pois kosijan, nuoren rikkaan tilanomistajan. Silloin kysyi kasvatusisä vihdoin äijän äreästi ketä hän sitte odotti, kun ei pitäjän rikkaimmatkaan miehet hänelle kelvanneet. Hän oli nyt kolmenkymmenen vanha eikä siis enää mikään lapsinulikka. Alina tuli punaiseksi kuin mansikka ja hiipi ulos tuvasta maitokammariin, jossa kasvatti-äiti oli kirnuamassa.

"Mikä nyt on?" kysyi emäntä ystävällisesti, "kadutko jo että lähetit pois Uotilan Heikin?"

"En", vastasi Alina joutusasti, "mutta minusta tuntuu niin pahalta… isä on niin vihainen ett'en häntä ottanut… en tahdo mennä ollenkaan naimisiin…" Ja nyt purskahti hän katkeraan itkuun.

"Rakas lapsi", sanoi emäntä rauhoittaen, "älä itke niin turhia kyyneleitä! Isä vähän toruu, mutta ei hän tahdo sinua pakoittaa. Kyllä kai kerran menet naimisiin, mutta siihen ehdit vielä. Kuivaa nyt kyyneleesi ja mene aittaan hakemaan minulle suoloja. Voi on kohta valmis, ja minä tahtosin jouduttaa kirnumaitoa puolipäiväiseksi."

Alina kuivasi kyyneleensä, mutta iloinen kasvojen muoto ei tahtonut enää tulla takaisin. Hän nousi kumminkin ylös ja meni aittaan. Pihassa tapasi hän Ananian, joka harava olalla tuli heinäniityltä. Alina kiiruhti alaspäin katsoen hauen ohitsensa, mutta Ananias meni hiljanverkkaan hänen perästansä ja asettausi aitan ovelle, Alinan ottaessa suoloja.

"Sinä olet itkenyt, Alina", sanoi hän. "Onko totta että… että täällä taaskin on ollut kosija?"