"Olen onneton, syntinen ihminen… ja minulla on ollut vastoinkäymisiä…"
"Tule, istu tähän hautakivelle ja kerro minulle kaikki."
Eva istuutui. Tämä oli toukokuun lopulla. Puut rupesivat lehdittymään ja ruoho viheriöitsemään, ilta oli suloinen ja täällä kirkkotarhassa oli kaikki niin hiljaa ja rauhallista. Papin ystävälliset sanat olivat antaneet hänelle rohkeutta avaamaan sydämensä, ja hän kertoi todenmukaisesti kaikki, aina ensimmäisistä kerroista asti, jolloin hän oli antautunut kiusaajan huostaan varastamaan ja valhettelemaan ja kuinka hän sittemmin oli kulkenut synnin tietä. Hän kertoi siitä todellisesta päästökirjasta, ja kuinka se siitä päivästä alkaen oli seurannut häntä. Hän kertoi kaikki, aina lapsen kuolemaan ja hän päivään päivään asti, jolloin hän oli ruvennut katselemaan elämäänsä kokonaan uudessa valossa.
Pappi sanoi: "voitko nytkin nähdä Jumalan sormen kaikessa tässä? Sinä sanot onnettomuuden seuranneen itseäsi, siitä pitäen kuin sait sen todellisen päästökirjan. Se on totta, Minttu nämä onnettomuudet ovat olleet oman käytöksesi seurauksia, Et koskaan olisi saanut sellaista päästökirjaa, jollet olisi sitä ansainnut. Tämä esti sinun sitte saamasta paikkaa muualla kuin semmoisen henkilön luona, johon nuoren tytön ei koskaan olisi pitänyt ruveta. Mutta jos nyt itse olisit käyttäytynyt hyvästi, niin olisit kumminkin voinut alkaa uuden elämän ja vast'edes ansainnut paremman arvolauseen. Kumminkaan et sitä tehnyt, vaan annoit turhuuden ja voitonhimon vietellä itsesi vielä pitemmälle pahuuden tiellä. Mutta et vieläkään ottanut varoitusta kivuista, hädästä ja tuskista, vaan päästyäsi paremmalle jalalle, aloit taaskin valhetella ja pettää. Vihdoin täytyi Jumalan muistuttaa sinua, ettemme aina ole pysyväisiä täällä maassa, herättääksensä sinua tästä synnin unesta ja avataksensa sydäntäsi katumukselle. Älä nyt sysää Jumalan isänkättä luotasi, joka niin mieluisesti tahtoo sinua taluttaa, vaan tartu lujasti siihen kiinni ja rukoile, rukoile armoa Kristuksen tähden ja voimaa vaeltamaan hänen edessänsä."
Eva istui käsillään peittäen kasvojansa ja itkeä tirskutti hiljaa.
Jonkun hetken kuluttua sanoi pappi: "Mitä nyt aijot ottaa eteesi?"
"En tiedä."
"Etkö voi mennä takaisin rustholliin; sanoithan niiden olevan hyviä ihmisiä, ne tuntevat sinun ja kenties paremmin uskovat sinun katumuksesi kuin oudot, jotka taaskin tahtovat lukea sinun huonon päästökirjasi tai ottaisivat sinun ilman sitä."
"Se on hirmuisen vaikeata", sanoi Eva kuivaten kyyneleitänsä, "mutta minä koettelen. Kenties heillä on vielä kärsivällisyyttä minua kohtaan. Pahinta on kohdata kaikkia niitä, jotka ovat minun ennen tunteneet, mutta… mitäs minä muuta ansaitsen!"
Eva jätti nyt hyvästit hyvälle papille, kiitti hänen ystävällisyyttään ja neuvoaan ja läksi matkustamaan kotiansa päin.
Kauniina kesäiltana lähestyissänsä vapisevalla sydämellä rusthollia, pysähtyi hän kauvaksi aikaa häkin taakse portin viereen, ennenkuin uskalsi mennä sisään. Hiljaa ja tyyntä oli pihalla. Työväki ei ollut vielä palannut töiltänsä, ja emäntä istui yksinään portailla sukanneule kädessä. Eva avasi portin ja meni hiljanverkkaan pihan yli. Muutamia silmänräpähdyksiä kului, ennenkuin emäntä tunsi jälleen tämän nyt vaalean, yksitotisen tytön, joka heiltä oli lähtenyt terveenä ja iloisena ynseällä katsannolla kauniissa kasvoissa. Eva kertoi lyhyesti vaiheensa ja kohtalonsa ja kysyi, jos emäntä vielä kerran tahtoisi koettaa häntä, niin hän koettelisi tulla paremmaksi ihmiseksi.