Niin oli Eva taas koditon, tietymätönnä toimeentulostansa ja huonolla päästökirjalla, sillä hänen viimeinen isäntänsä oli seurannut rusthollari Selanderin esimerkkiä ja antanut hänelle todellisen päästökirjan.
Hän turvautui luutaämmään, osaksi viedäksensä hänelle luvattuja rahoja, osaksi siitäkin syystä, ett'ei hän tiennyt mihin mennä. Luutaämmä tuli vihaiseksi kuultuansa Evan menettäneen paikkansa ja tahtoi tietää syytä siihen. Eva vastasi kiertelemällä.
"No niin, saatkin ottaa penikan selkääsi ja mennä tiehesi, mutta ensiksi pitää minun saada maksu tästä ulvoojasudesta, joka ei ole antanut minulle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Niin hyvä herrasväki, rikas perhe ja yksi ainoa lapsi hoidettavana! ja käyttää itseänsä niin että muutamien kuukausien perästä eroitetaan palveluksestaan!"
Eva antoi ämmälle rahat jotka hänelle oli tulevat ja luki sitte jäljellä olevat. Niitä oli hyvin vähäinen summa, mutta olihan ne kumminkin jotakin. Olisko hän vaan tiennyt mitä lapsen kanssa oli tehtävä! Hän kumartui kehtoon katsellaksensa häntä. Hän makasi silmät suljettuina ja huulet tiukasti yhteen puristettuina, vaaleana ja laihana, ja pikku rinta röhähteli raskaasti.
"Onko hän kipeä?" kysyi Eva ja ajatteli huokauksella sitä tervettä punaposkista lasta, jota hän näinä aikoina oli hoitanut ja kuinka hieno ja puhdas sen vuode oli pehmeillä aluksilla ja lämpimillä huovilla.
"Tietysti on hän kipeä", vastasi ämmä vihaisesti, "mikäpä muu hän olisi ollut sitte synnyntänsä."
Eva otti hiljaa ja hellästi ylös pienokaisraukan ja laski hänen syliinsä. Hän kuikutti hiljaa, avasi silmänsä ja katseli häneen ihmeellisen raukeilla silmäyksillä. Eva istui sillä tapaa koko illan pienokainen sylissänsä, ja monta ajatusta kävi hänen mielessänsä. Kiusaaja kuiskasi: parasta olisi että hän pääsisi kaikesta kurjuudesta ja saisi kuolla, silloin olisit sinä vapaa menemään mihin tahansa. Mutta henki sanoi: synnissä on hän siinnyt, ja sinä olet vikapää siihen että hän on nähnyt päivän valon. Jos hän kuolee, niin olet sinä hänen murhannut, sillä hän kuolee hoitamattomuuden takia. Sinä et ole piitannut hänen hoidostansa, ja nyt olet sinä erhetyksen kautta kadottanut toivon elatuksesta. Eva katseli vapistuksella kuinka tuo pieni rinta teki työtä; pienet kädet kylmenivät ja pian laski hän pienen kuolleen ruumiin käsivarsiltansa. Hän tunsi itsensä niin ihmeellisen kylmäksi ja väliäpitämättömäksi eikä edes tuntenut tarvista vuodattaa ainoatakaan kyyneltä. Mutta muutamien päivien perästä, kun pieni arkku laskettiin maahan ja hän näki haudan peitettävän, valtasi hänet hirveä tuska, ja hän heittäysi katkerasti nyyhkien polvillensa johon hän vielä jäi kun haudankaivaja ja pari katselijaa oli mennyt pois. Haudan näky, totiset sanat hautaa siunatessa, kuoleman ja ijankaikkisuuden ajatus olivat vihdoinkin murtaneet hänen sydämensä kovan kuoren. Tässä maatessansa virtasi koko hänen kulutettu elämänsä hänen sielunsa silmäin ohitse, eikä hän muuta voinut kuin puoliääneen huudahtaa: "Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt olen ja sitä paitsi kaiken elinaikani syntistä elämää pitänyt…" ja niin luki hän koko synnin tunnustuksen loppuun asti, sanat, joita hän sunnuntai sunnuntain perästä oli ajattelemattomasti matkinut kirkossa ja jotka nyt läksivät kuin epäilyksen huuto hänen sydämensä syvyydestä. Lopetettuansa ja juuri hänen ylösnousemaisillaan ollessa kuuli hän askeleita takanansa, ja käsi painui varovaisesti hänen olkapäällensä. Hän käänne ympäri ja näki papin, joka oli lukenut haudan hänen lapsellensa.
"Oliko lapsi sinulle hyvin rakas ja oliko sinun vaikea erota siitä?" kysyi hän lempeästi, "oliko niin?"
"En tiedä", vastasi Eva vapisevilla huulilla, "en luule sitä itkeneeni."
"No mikäs sitte niin syvästi sinua kauhistutti, sillä minä näen että sinä karsit. Minä olen Herran palvelija; etkö tahdo lieventää sydäntäsi minulle? Ehkä minä voin löytää Jumalan sanan, joka sinua lohduttaa, jos vaan surusi on 'surusi on Jumalan mielen jälkeen'."