"Niin, kun minä pidin Ananiasta", vastasi Alina hiljaa ja pureskeli ujoissaan kaulahuivinsa nurkkaa.
"No saadaan nähdä. Joudu nyt panemaan puuroa pöytään. Niinä tulen heti."
Kun emäntä jälkeen puolisen, joukon mentyä taaskin heinäniitylle, meni varovaisesti selittämään tukalaa asiatansa, tuli hän kovin hämmästyneeksi kun miehensä ei ollutkaan niin taipumaton kuin hän luuli.
"Katsos vaan tuota pikku marakattia", sanoi hän nauraen, "meidän Jonasta ei hän tahtonut ja Uotilan Heikki sai mennä niinkuin moni muukin hänen edestänsä, mutta tuo köyhä renkipoika kelpaa."
"Hän aikoo mennä Venäjälle tai Ruotsiin työn etsinnälle."
"Mitä juttua se on! Olenhan minä luvannut tilan Alinalle ja sen hän saa. Ilola tuolta järven rannalla on nyt myytävänä, se ei ole ison iso, mutta jos semmoinen mies kuin Ananias siihen tulee, niin laittaa hän sen paraimmiksi pitäjässä. Ananias on niin hyvä poika kuin joku muukin."
"Mutta hän on vaan renki", sanoi emäntä.
"Niin kyllä, mutta hänkin on ollut kerjäläistyttö, ja heti heidän tultuaan vihityksi on Ananias talon omistaja."
"Se on totta."
Iltasella, oli juuri kaunis perjantai-ilta kesäkuussa, kun väki illallisen syötyä aikoi lähteä toiseen tupaan käydäkseen levolle, sanoi isäntä: "Ananias, jääppäs tänne."