Nuorukainen, joka luuli isännän tahtovan puhua kanssansa huomisen töistä, katsahti ylös.
"Koska aijot pappilaan?"
Ananias seisoi vaaleana ja peljästyneenä isäntänsä edessä. Hän ei voinut käsittää mitä tuo merkitsi. Poikaraukka heitti pikaisen silmäyksen Alinaan, joka hehkuvin kasvoin seisoi ja hypisteli liinansa nurkkaa.
"Kasvattityttäreni on sanonut sinun tahtovan käydä naimisiin hänen kanssaan", jatkoi Isotalo ystävällisesti.
"Minulla ei ole mitään", sammalsi Ananias, "ensin täytyy minun…"
"Kuules poikani", sanoi isäntä taputtaen häntä olkapäälle, "jos lupaat minulle olla yhä juomaton, ahkera ja säästäväinen kuin tähänkin asti, niin et tarvitse matkustaa sinne eikä tänne. Minä lahjoitan Alinalle talon, jossa säännöllinen mies voipi ei ainoastaan tulla hyvin toimeen vaan vieläpä tulla rikkaaksikin. Lupaatko?
"Voi, isäntä, miksi en lupaisi! Te olette niin hyvä… en ole ansainnut…"
"Sinä olet ollut viiden vuoden ajan paras palvelijani", sanoi isäntä vakaisesti. "Alina on ollut minulle rakas kuin oma tyttäreni, minä annan sen huolettomasti sinun hoitoosi. Kas niin, ottakaa nyt toinen toisianne kädestä. Sunnuntaina kuuluutetaan ensi kerran, ja kolmantena kuuluutuspäivänä on teidän häänne. Ja vielä yksi asia. Minä en kärsi että teistä sanottaisiin pienintäkään sanaa pahaan päin, sen vuoksi menee Alina huomenna minun kälyni, Helkalan emännän luo, ettekä näe toisianne ennenkuin hääpäivänä."
Nuoret olivat tähän tyytyväisiä, ja niin meni itsekukin levollensa.
Koko tämän keskustelun oli kuullut talon muu väki, joka oven ra'osta eteisessä oli kuunnellut sitä. Tämä suuri uutinen levisi siis pian laitolle ja tuli siihenkin pieneen pirttiin jossa Alinan äiti asui. Ämmä oli hyvin kipeänä hermokuumeessa ja köyhä vaimo, jonka kanssa hän asui, hoiti häntä. Kun sairas sai kuulla, että Ananias ja Alina menevät naimisiin, nousi hän istualleen ja huusi: "ei, ei, ei, ei! Se ei saa tapahtua… Taivaan Jumala, se ei saa tapahtua!"