Jaakko laski kerkeästi sormillansa. Kymmenen penniä päivässä, 60 penniä viikossa, 1 markka 20 penniä 2 viikossa. Hyvä Jumala! Tällä tavallahan hän voi tulla rikkaaksi, lähettää rahoja äidillensä ja lopettaa heidän puutteensa! Kuinka onnellisena, kuinka kiitollisena nukkui köyhä poika tänä yönä vanhalla matolla lieden vieressä. Kaksi kertaa luki hän "isä meitänsä" iloissaan ja lisäsi sitä paitsi: "minä kiitän sinua hyvä Jumala ja Isä! Siunaa hyvää räätäliä ja koko hänen huonettansa."
Nyt alkoi onnellinen elämä Jaakolle. Hänellä oli työtä kylliksi, selvä ruisleipä ja lämmin liemikeitto joka puolipäiväiseksi ja matto uunin vieressä yöllä. Kun lauvantai tuli, antoi räätäli hänelle viikkopalkkansa ja sen pisti Jaakko vanhaan nahkakukkaroon, jonka räätälin vaimo oli hänelle lahjoittanut. Kukkaron ripusti hän nauhaan kaulansa ympäri; ja nyt ei hän enää ollut oleva niin lapsellinen ja kertova joka muukalaisella aarteestansa, sen lupasi hän itsellensä. Mitä neulomiseen tuli, niin kävi se aivan hyvin. Räätäli neuloi parhaasta päästä talonpojille, ja Jaakko oppi pian paksumpia neuleita, vetämään pois kurttausrihmoja, panemaan rihmaa neulan silmään, painostamaan ompeleita ja paikkamaan vanhoja vaatteita. Hän oli yhtä ahkera kuin tarkkaavakin ja säällinen. Sillä välin hakkasi hän halkoja ja kantoi vettä, kuori perunoita ja vieläpä voi keittää jauhopuuroakin. Räätälin joukko piti paljon tästä siivosta pojasta. Ja tämä olisi tuntenut itsensä oikein tyytyväiseksi ja onnelliseksi, jos ei Kilven ajatus olisi häntä raskauttanut. Jaakon oli mahdotonta jättää hyvää paikkansa palataksensa veljensä luo; hänen täytyi ensin ansaita vähä enemmän rahoja, lähettää ne äidillensä ja sitte vasta mennä etsimään Kilpeä ja hänen kanssansa kulkea etemmäksi. Viisi viikkoa oli Jaakko ollut tämän hyvän räätälijoukon luona ja kolme markkaa oli hänellä tallessa nahkakukkarossansa; ei yhtään penniä ollut hän kuluttanut, vaikka hänen housunsa olivat niin kuluneet että ne tuskin verhosivat häntä enää. Räätälin vaimo oli nyt terve. Pahaa teki hyvälle räätälin joukolle että he olivat pakoitetut lähettämään Jaakon pois luotansa, mutta he olivat itse köyhiä eivätkä voineet pitää useampia henkilöitä ruu'assa kuin tarpeellista oli. Vaimo oli ehtosilla Jaakon maatessa, laittanut vanhoista miehensä housuista pojalle housut, ja kun hän läksi heidän luotansa, antoi tämä ne hänelle sekä muutamia leipiä ja puolen tusinaa silakoita. Jaakon täytyi luvata käydä heitä katsomassa paluumatkallaan ja niin eroisivat he.
Nyt ei ollut pikku vaeltajalla enää kuin neljä peninkulmaa Helsinkiin. Päivät rupesivat tulemaan pitemmiksi, jos kohta talvi vielä olikin ankara, niin paistot kumminkin aurinko lämpimästi ja köyhät varpuset visertelivät iloissaan teillä ja pihoissa. Sellaisena kylmänä ja kirkkaana päivänä tapasi Jaakko eräänä päivänä pienen joukon valtamaantiellä. Köyhä kipeä vaimo veti nuorinta lastansa suuressa vasussa kelkassa. Neljä pientä poikaa, repaleisissa vaatteissa ja vaaleana, kulkivat sivulla itkien kylmyyttä ja nälkää. He olivat pysähtyneet korkean mäen alle. Äidin voimat olivat loppuneet. Silloin tarttui Jaakko kelkan juksoon ja veti sen yhtäkyytiä mäen päälle ja kantoi sitte nuorimman jälkimäisen pojan käsissänsä ylös mäen päälle. Väsynyt äitiraukka siunasi sydämestänsä häntä. Kun Jaakko näki heidän tyhjät pussinsa ja kuuli pienokaisten pyytävän leipää, otti hän heti kaksi palasta ja muutamia silakoita pussistansa ja jakoi ne nälkäisille pienokaisille. Äiti ei tahtonut ottaa mitään itselleen, mutta Jaakko pakoitti häntä siihen, sanoen, että hänen tuli kerätä voimia lasten tähden. Nyt kulkivat he yhdessä koko päivän; Jaakko antoi välistä yhden välistä toisen lapsista istua kelkassa pienen sisarensa vieressä, ja itse oli hän hevosena. Vasta seuraavana päivänä jätti hän heidät herrastaloon, jossa tuo pieni perhekunta sai levätä renkituvassa. Itse kulki hän eteenpäin, pyrkien heti päästä Helsinkiin, jossa hän toivoi voivansa lisätä vähäistä aarrettansa ja sitte lähettää sen kotia, mutta sitä ennen joutui hän vielä yhteen seikkailuun.
Muutamien virstojen päässä kylästä näki hän hienon rouvasihmisen seisovan keskeltä maantietä pitäen uljasta hevosta ohjaksista, reki oli kaatunut kumoon, aisat olivat taittuneet ja lumella makasi kuski tunnotonna verinen haava otsassa. Hämmästyneenä seisahtui Jaakko ja katseli tapausta. Mutta rouvasihminen kertoi kiiruusti että hevonen oli pilttoutunut, taittanut aisat ja jättänyt hänen neuvottomaksi maantielle, sittekuin kuski kaaduttaessa oli loukannut päänsä kiveen ja kadottanut tuntonsa. Hän pyysi pojan juoksemaan takaisin kylään apua hakemaan, siitä saisi hän hyvän palkinnon. Jaakko kääntyi heti takaisin ja juoksi minkä jaksoi. Kylästä sai hän miehen ja parin uusia aisoja Ja niin kiiruhtivat he takaisin. Kuski nostettiin rekeen, hevonen valjastettiin ja mies istui kuskilaudalle ajamaan. Kun rouvasihminen kuuli Jaakon aikovan Helsinkiin, käski hän hänen istumaan rekeen ja seuraamaan mukana. Jaakolle ei tarvinnut tätä sanoa kahta kertaa. Ja nyt lähdettiin. Tieltä kylään oli Jaakko löytänyt kukkaron, jossa oli hopearahoja ja seteleitä. Kun he nyt olivat valmiina lähtemään matkaan, ojensi Jaakko kukkaron rouvasihmiselle ja kysyi häneltä oliko se hänen. Niin olikin ja rouvasihminen otti heti 10 markkasen sieltä ja antoi sen pojalle löytäjäisiksi.
Niin tuli Jaakko Helsinkiin oikein uhkauljaana. Mutta ihmiset eivät olleetkaan siellä niin anteliaita kuin Jaakko oli luullut taikka eivät olleet ne niin rikkaita kun hän oli kuullut puhuttavan. Monta kertaa kirottiin ja tyrkättiin häntä, vieläpä pidettiin epäluulonalaisena varkauteen ja valheeseen, sillä tässä suuressa kaupungissa oli kerjäläisiä hyvin paljon ja niiden joukossa monta valhettelijaa ja varasta, onnetonta lasta, joilla ei ollut yhtä rehelliset vanhemmat kuin Jaakolla. Pieni suomalainen poikamme tuli tutuksi monen kanssa näistä ja kiusatuksi moneen paheeseen, mutta hän muisti äitinsä sanat: "parempi kuolla nälkään kuin tehdä pahuutta!" Siitä saakka kun hän oli tullut Helsinkiin, oli hänellä ollut päämaalina saada lähettää rahansa äidillensä. Jaakko-raukalla ei ollut aavistustakaan, kuinka tämä kävisi laatuun, ja sen vuoksi etsi hän vanhaa herraa, jonka hän tiesi asuvan Helsingissä ja jonka hän kesällä oli nähnyt kotipitäjässään. Tämä herra olisi kyllä vanhan tuttavuuden vuoksi antanut hänelle hyvän neuvon. Mutta kuinka voi saada hänestä tietoa, kun Jaakko ei tiennyt hänen nimeänsä? Hän kyseli sitä monessa paikassa, mutta niissä joko ei ymmärretty suomea, tai naurettiin yksinkertaiselle pojalle, joka suuressa kaupungissa etsi miestä, jonka nimeä hän ei tiennyt. Muutamat kyllä säälivät häntä, mutta eivät kumminkaan voineet auttaa häntä tässä suhteessa.
Eräänä aamuna istui hän suruissaan porttikäytävässä miettien mitä hänen olisi tehtävä rahojensa kanssa, jotka hän pelkäsi kadottavansa, ja joita hän tiesi äitinsä kovin tarvitsevan. Silloin meni siitä nuori lyyrylakkinen herra ohitse. Hän näki pojan ja puhui hänelle ystävällisesti suomea. Jaakko tuli iloiseksi kuullessaan puhuttavan suomea ja nousi yhtäkkiä ylös.
"Voi, herrakulta, ettekö voi minulle sanoa missä se herra asuu, joka kesällä oleskelee Pyhäjärvellä?"
"Vaikea on sitä sanoa, kun et tiedä hänen nimeänsä."
"Ei, sitä en tiedä", sanoi Jaakko alakuloisena.
"Mitä sinä hänellä tekisit?"