"Sinunhan piti panna rahaa pankkiin", sanoi isä vähän levottomana.
Miinan tehdastyö oli koko ajan ollut isälle vain rahakysymys.
"Niin, mutta minä olen ottanut pois pankista sen vähän, minkä sinne alussa panin", sanoi Miina alakuloisena.
Miina oli ottanut kaikki vaatteensa mukaansa voidakseen näyttää kotoväelle koko koreutensa. Hän oli asettanut sisarten ihailtavaksi hameita, puseroita, pitsejä, kaulanauhoja, kenkiä, rintasolkia, vaaleanharmaan "saketin" sekä valkoisen leveälierisen olkihatun, joka oli vihreitä lehtiä, kirsimarjaterttuja ja omenankukkia täynnä. Mutta äiti sanoi: "kylläpä täytyy olla suuri palkka, jotta voisi ostaa tuollaisia vaatteita ja noin paljon sitten! Tuohon koreuteenhan ne rahat ovat menneet."
"Enhän minä voi käydä huivi päässä, kun muut ovat hattupäisiä", sanoi
Miina äreästi.
"Yksinkertainen olkihattu, jossa on musta tai kirjava nauha, ei maksa enempää kuin hyvä huivi, niin että ei se hattu paljoakaan rahaa niele", sanoi äiti tyyneesti, "mutta kukat ja tuo muu roska, joka pilaantuu sateessa ja tomussa, ja kaikki nuo pitsit ja puserot, ne ne rahaa vievät. En olisi koskaan uskonut, että sinä, Miina, joka olit niin järkevä, olisit antanut viekoitella itseäsi sellaiseen. Köyhä tyttö ei tarvitse muuta kuin yhden työpuvun ja yhdet pyhävaatteet. Silloin voi hankkia itselleen myöskin hyvät alusvaatteet, mutta sinun hyvät paitasi, jotka sait kotoa, näyttävät huonoilta, etkä sinä ole paikannut, etkä pitänyt niitä kunnossa."
"Mutta äiti, koska luulette minun ehtivän ommella?" virkahti Miina.
Isä otti piipun suustaan ja sanoi: "etkö sinä ehdi ommella itsellesi niinä neljäntoista tuntina, jolloin et ole työssä?"
Miina ei heti voinut vastata mitään ja silloin huusi pikku Tiina: "nyt tulee papinrouva!"
Liisa riensi puhaltamaan hiilosta ja panemaan kahvipannua tulelle ja äiti meni ulos ottamaan vastaan kunnioitettua vierasta.
Tervehdittyään ystävällisesti kaikkia, kääntyi papinrouva Miinan puoleen.