Oh, ei, ei! — Luutnantti Elving nojautui puun runkoa vasten ja painoi keppinsä kärjen syvälle maahan. Maria istui tahdottomana ruohopenkereelle hänen viereensä.
— Eikö? — sanoi hän hiljaa, melkein samanlaisella äänellä kuin luutnantti Elving. — Luuletteko, että olen pahoillani siitä? Oh, päinvastoin! Minä ikävöin sinne kauvas maailmaan, kovassa työssä unohtamaan menneisyyden, joka on tehnyt minut horjuvaksi ja heikoksi. Minä rakastan elämän riehuntaa ja toivon siellä voivani riistää kaikki menneisyyden muistot rinnastani pois.
Nuori mies katsoi kummastuneena Mariaa kuullessaan hänen huuliltaan tuollaisen tunteenpurkauksen, mutta luuli sen aiheutuvan hermojen jännityksestä, jonka lähestyvä eronhetki tuottaa. Hän alkoi puhua miehekkäitä sanoja ja oli kuin hänen sisimmät tunteensa olisivat virranneet joka sanan mukana.
— Te puhutte suuren maailman elämästä noin ihastuneena ja toivorikkaana vain siitä syystä, ettette koskaan ole kokenut sitä. Se on teistä kuin satumaailma, jonne mielenne halaa, mutta josta kauhulla käännytte pois, jos kuten minä saatte tuntea sen pimeitten ja valoisien puolten jyrkät vastakohdat. Jos tietäisitte, miten paljon siellä on ulkokultaisuutta ja mädännäisyyttä, niin inholla sanoisitte sille ainaiset hyvästit. Uskokaa minua, asia ei ole niin kuin te sen kuvittelette. Te ette voi unohtaa Norlantia, vaan ikävöitte piankin tänne takaisin.
— Sitä en luule. — Marian ääni oli rohkeudeton.
— Mutta minä tiedän sen. — Luutnantti Elving lausui erikoisella painolla tämän. — Teillä ei ole kokemusta — kuten minulla. Ja sen vuoksi…
— hän siirtyi niin lähelle tyttöä kuin mahdollista, — sen vuoksi olen tullut pyytämään, ettette matkustaisi pois, vaan jäisitte tänne — minun luokseni.
Nyt se oli sanottu. Maria oli istunut liikahtamatta katsellen kauvas metsään. Luutnantti Elving koetti vetää häntä luokseen ja jatkoi vapisevalla äänellä:
— Jääkää tänne. Minä rakastan teitä. Tunteeni teitä kohtaan syntyi jo lapsena yhdessä leikkiessämme ja se on vakaantunut yhtä rintaa ruumiillisen ja henkisen kehitykseni kanssa. Minulla ei tietystikään ole vielä teille paljoa tarjottavana, mutta minulla on rohkea mieli ja kaksi vahvaa kättä, jotka voivat tehdä kaiken teidän parhaaksenne. Maailma on kohta aukaiseva tiensä minulle ja… siihen asti vanhempieni koti olisi avoimena teille. Heidän suurin ilonsa olisi saada teidät tyttärekseen. Katsokaa minuun… noin, niin juuri olen kaihoten toivonut teidän kerran katsovan silmiini!
Maria loi häneen katseen, joka säteili myötätuntoa, — näki lemmen leimuavan nuoren miehen uskollisissa, sinisissä silmissä ja kasvojen joka piirteessä tuskaisen rukouksen. Marian valtasi hetken voimakas ikävä, hän tahtoi painaa päänsä hänen rintaansa vasten, tuntea rakastavan sydämen sykinnän ja unohtaa, unohtaa! Tunsihan hän lapsuudesta asti tämän jalon nuorukaisen, miksi ei hän voisi uskoa tulevaisuuttaan hänen käteensä ja lähteä hänen rinnallaan elämän taipaleelle? Hän toivoi niin, mutta ei voinut sitä. Ja kuitenkin oli hänellä koko ajan mielessään himmeä aavistus, että se tuottaisi onnen… Rinta aaltoili hetken, mutta sitte peitti hän käsillään kasvonsa ja purskahti rajuun itkuun.