Aluksi Maria toisinaan hylkäsi Karl Askerin tarjoukset, mutta huomattuaan selvästi, miten tämä siitä oli pahoillaan, suostui hän useimmiten niihin. Niin hän vähitellen tottui tähän elämään, sen vaihtelevaisuus alkoi yhä enemmän viehättää uutuudellaan Norlannin yksinkertaisissa oloissa kasvanutta tyttöä. Ja eräänä päivänä, muutamia viikkoja siitä, jolloin hän sai loistavan todistuksen kauppakoulusta, havaitsi hän ihmeekseen, että tämä kaikki oli kovin kaavamaista ja nyt valtasi ikävä hänet muistellessaan sitä elämää, jota kuusi kuukautta sitte oli viettänyt. Silloin tuli hänen elämänsä kriitillinen aika.
Hän oli tullut Tukholmaan loistavilla tulevaisuuden toiveilla rakennettuaan Norlannissa taivasta tavoittelevia tuulentupia. Mutta kokemus osoitti, että ne jäivätkin vain tuulentuviksi. Maria haki useampia paikkoja, mutta kaikki ne olivat täytetyt tai oli niihin niin monta hakijaa, ettei hänen todistuksiaan juuri liene huomattu. Hän huomasi kohta syyn olevan siinä, ettei ollut ketään, joka häntä olisi suosittanut tai muuten antanut tietoja. Tukholmassa on niin paljon sekä mies- että etenkin naispuolisia paikanhakijoita, ettei parhainkaan todistus läpäise ilman luotettavia suosituksia. Jokainen hukkaan mennyt hakemus oli ankara isku Marialle ja juuri uudenvuoden lahjaksi sai hän sanoman, joka särki vielä jälellä olevan rohkeuden. Hänen isänsä pesänselvittäjä ilmoitti, ettei Maria enää voinut saada kotoaan rahoja, sillä isännöitsijä Rudmanin omaisuus oli nyt lopullisesti kuivunut kokoon. Sinä päivänä Maria ensi kerran oli epätoivon kiirastulessa. Hänen nuori mielensä ei ollut vastoinkäymisiin tottunut, ja nyt seisoi hän yksin, koditonna avarassa maailmassa ilman keinoa, millä elättäisi itseään — mitä oli tehtävä?
Tammikuun kalpea aurinko loi säteensä lumiselle kadulle, ilma oli niin raikas ja kevyt, että Marian mieli teki hengittämään sitä rintansa täydeltä. Se epäilemättä voisi rauhoittaa hänen sielunsa epäsointua. Hän pukeutui kiireesti ja lähti pitkälle kävelymatkalle, sillä hän tahtoi saada olla yksin ja rauhassa itkeä pois mielensä kalvava katkeruus. Hän mietti kävellessään luutnantti Elvingin sanoja: "Te ikävöitte takaisin niin pian kuin olette tullut sinne, uskokaa minua." Niin, hän ikävöi sinne, Norlannin ihaniin, laajoihin metsiin, joiden humina oli lääkitsevää balsamia uupuneille hermoille — oi, miten kaihosi hän sinne! Ja Elvingin lämmin, hauska ja valoisa koti! Kaikessa oli vanhanaikaisuuden ja luontaisuuden puhdas leima. Tuntui kuin perheenjäsenten välillä siellä olisi erikoisen lämmin ja sydämellinen suhde — toisenlainen kuin muualla. Ja tämän kodin oli hän voinut… Oi! Hänen täytyi ponnistella kyyneleitä vastaan. Rauhoituttuaan alkoi hän tyynemmin verrata kotiseudun ja Tukholman oloja toisiinsa. Kuninkaanpuistossa näki hän Karl Askerin tulevan vastaansa. Maria tunsi vastenmielisyyttä ja hiukan pelkoakin tietämättään miksi, mutta toivoi huomaamatonna pääsevänsä pujahtamaan syrjäkäytävälle. Mutta Karl Asker oli jo etäällä huomannut hänet ja pian kuului iloinen: "Hyvää päivää, pikku neiti" vallan hänen vieressään. Maria kääntyi ojentaen kätensä.
— Herra Asker näyttää hyvin iloiselta, — sanoi hän keskustelun aluksi ja — kuten toivoi myös lopuksi. Hän tiesi herra Askerin olevan matkalla konttoriinsa ja luuli siis kohtauksen päättyvän lyhyeen. Hän niin omituisesti pelkäsi kahdenkeskistä keskustelua Karl Askerin kanssa. Silloin ei hän tiennyt, mistä tuo pelko johtui, mutta luuli myöhemmin sen aiheutuneen salaisesta, epämääräisestä onnen aavistuksesta.
Maria teki heikon yrityksen lausua hyvästi ja lähteä, mutta Karl Asker ei pitänyt vähääkään kiirettä.
— Miksi en sitte olisi iloinen, huudahti hän, mutta vielä iloisemmaksi tulisin, jos te… hän kumartui Marian puoleen ja lausui salaperäisesti… tahtoisitte ystävällisesti tulla kävelemään Nybrovikenille päin.
Maria teki heikon estävän liikkeen, jonka herra Asker käsitti vain ihastuttavan ujouden ilmaisuksi.
— Kas niin! Kas niin! Teillä on kyllä aikaa hetkinen, pikku neiti, kun minullakin on "aikaa" olla pari tuntia konttorista poissa ainoastaan saadakseni tilaisuuden puhella kanssanne.
Maria seurasi koneellisesti; hänen kasvoillaan oli tavallinen väri, mutta silmissä väsynyt katse. Hän tunsi väsyneensä koko maailmaan ja toivoi vain saada rauhaa ja vapautua kaikista ikävyyksistä, saada muuttaa pois insinööri Vesterin kylmästä kodista ja päästä jonnekin — minne hyvänsä — missä vain olisi lämpöä ja jotakin sydämellistä… Tottumatonna kantamaan vastoinkäymisiä ja taloudellisia huolia tahtoi hän ehdolla millä hyvänsä mahdollisimman pian päästä niistä. Karl Askerin alkusanoista ei ollut vaikea päättää, mitä olisi tuleva ja Maria oli kaikkea muuta kuin epätietoinen siitä. Sitävastoin ei hän ollut ollenkaan selvillä, minkä vastauksen antaisi. Väsyneenä elämään ja taloudellisten huolten rasittamana katsoi hän asioita nykyhetken kannalta. Ja kiusaus oli suuri. Hänen mielikuvituksensa eteen levittäysi onnellisen kodin koko lumoava viehätysvoima. Hän näki itsensä sen haltijattarena. Hän saisi muuttaa Askerin komeaan taloon ja siellä saisi nauttia kaikkea mitä rikkaus ja lempi tarjota voivat. Lempi? Niin juuri lempi! Sillä Karl Asker rakasti häntä, siitä oli Maria varma! Hän katsoi herra Askerin lihavanlaisiin kasvoihin. Miten hyväntahtoiselta hän näytti! Nyt Maria sen vasta ensi kerran huomasi kävellessään hänen rinnallaan Nybrovikenille päin. Aivan varmaan tulisi hän olemaan lemmittyään kohtaan niin hellä ja hyvä kuin vaan ajatella saattaa. Hän saisi nojata noihin voimakkaihin käsivarsiin, levätä hänen leveällä rinnallaan ja tuntea lämmön ja rakkauden virtaavan vastaansa. Hän voisi vapautua kaikista huolista; se olisi niin ihanaa!
Ja hän torjui joka ainoan mieleenpakkautuvan muiston menneisyydestään. Se mikä oli kuollutta, sai jäädä kuolleeksi. Oli ainoastaan helisevä sana, joka menneisyydestä soi. Ja siihen sanaan tarttui hän kiihkeästi kuin hukkuva oljenkorteen: — Haaveilua! Haaveilua! Ei muuta kuin haaveilua!