He olivat kävelleet mitään puhumatta Kuninkaanpuistosta Nybrovikenille. Karl Asker näytti niin miettiväiseltä. Hänellä ei ollut helppoa päästä alkuun, ei löytänyt sopivia sanoja, joille olisi ilmaissut sydämensä tunteen.
Ratkaisevassa tilaisuudessa kävelivät he äänettöminä. Ja kuitenkin he saattoivat aavistaa, milloin tärkeä silmänräpäys lähestyi — siitä oli mahdoton olla epätietoinen. Vihdoin Karl Asker teki rohkean päätöksen ja alkoi:
— Neiti ei varmaankaan ole voinut olla huomaamatta, kuinka minun laitani on — eikö totta? Te tiedätte, että kauvan on jo korkein toivoni ollut saada kerran teidät ikuisesti omakseni. Ensi näkemässä jo rakastuin teihin ja heti vakaantui päätökseni, että teidän on kerran tultava omakseni. Luulen silmistänne lukeneeni, ettei teillä ole mitään sitä vastaan? — Karl Asker huokasi helpotuksesta.
Maria katsoi häntä silmiin ja ojensi hiljaa hänelle kätösensä.
— Karl! — kuiskasi hän vain, mutta äänen värähdys puhui selvemmin kuin sanat.
Karl Asker riemastui kuin tenholauseen kuultuaan.
— Tule nyt vähän matkaa konttorille päin. Minun on nyt mentävä sinne. Mutta iltapäivällä tulen noutamaan sinua Vesterin luota ja sitte menemme kotiini äidin ja siskojen luo. Ole vain tyyni — olen valmistanut heitä jo edeltäpäin tähän. Ja sitte panemme heti ilmoituksen sanomalehtiin. Ja sitte alamme omaa kotiamme perustaa. Kaikki saa käydä nopeaan; meillähän ei ole mitään vartomista, eikö niin? — Hän kumartui ja katsoi Mariaa silmiin.
Kustaa Adolfin torilla he erosivat kumpikin taholleen.
Hitain askelin käveli Maria insinööri Vesterin taloon Braahenkadun varrelle.
Neljän kuukauden kuluttua oli hän Karl Askerin puoliso.