Ellen Asker kääntyi lausuen matalalla äänellä:
— Puhu nyt vähän hiljenpää, sinä keijunen siellä, tai muuten on koko juttu huomenna sanomalehdissä! — Hän pisti kätensä Berthan kainaloon ja he kiirehtivät edelle.
Kun perhe tuokion jälkeen pysähtyi Askerin talon portille, sanoi Maria toisille hyvää yötä.
— Etkö tule meidän puolelle juomaan teetä? kysyi rouva Asker.
— En, kiitos! Olen niin väsynyt ja päätäni kivistää. Tarvitsen lepoa ja aionkin heti käydä nukkumaan.
Tultuaan omaan eteiseen pääsi hänen rinnastaan helpotuksen huokaus. Hän avasi oven ja astui salonkiin. Milloinkaan ennen ei sen komeus ollut hänelle niin pistänyt silmään kuin nyt — ehkäpä sen vuoksi, että hän vastikään lähti rouva Fosserin yksinkertaisista huoneista.
Karl Asker ei ollut säästänyt tehdessään kotinsa niin komeaksi ja hienoksi kuin mahdollista. Maria rakasti kaikkea tätä loistoa ja sehän se juuri oli hänen onnensa ollutkin. Hän heittäysi divaaniin, selaili muuatta kirjaa ja soitti sen jälkeen flyygelillä pari kappaletta. Mutta pian sisäinen levottomuus pakotti hänet nousemaan ja kävelemään huoneessa. Hän oli hermostunut, tietämättään miksi, aavisti jotakin ennen pitkää tapahtuvan, mikä tuottaisi muutoksia tähän elämään. Tuokion kuluttua oli hän jälleen heittäytynyt sohvaan ja purskahtanut rajuun itkuun. Hän itki kuin lapsi, koko ruumiinsa vapisi ja hiukset avautuivat. Tauottuaan oli hänen kasvoillaan kivuloinen rauha. Taas käveli hän edestakaisin ja alkoi selvitellä ajatuksiaan. Miksi ikävöi hän niin suuresti rouva Fosserin huvilaan Maryhillissä? Senkö vuoksi, että Erik Bohrman oli siellä? Ei hän voinut sitä sanoa varmaan, mutta mahdollisesti. Jos niin oli, tahtoisi hän matkustaa sinne yksin ja antautua kiusaukseen — hän, toisen miehen vaimo — — oliko se oikein! Hän kierteli nenäliinaa käsissään. Oliko se oikein? Mitä oli tehtävä? Toinen ääni kohosi hänen rinnastaan: Mitä pelkäämistä siinä oli? Eikö hän ollut varma itsestään? Oli, oli, oli! No, miksi sitte nuo epäilykset? Ja hän ikävöi reipasta meri-ilmaa ja saariston rauhaa — ei muuta mitään.
— Ja jos tuo ikävä keskittyi yhteen ainoaan paikkaan sen vuoksi, että hän oli siellä, niin mitä pahaa siinä? olihan hän Norlannista — hänen ihanasta Norlannistaan — ja voisi epäilemättä kertoa paljon kotiseudun asioita. Hän oli kun lähettiläs sieltä pohjoisesta — ja vaikka hän olisi ventovieraskin ollut, olisi Maria sittenkin yhtä innokkaasti halunnut saada puhutella häntä… Olisi, olisi! Onhan kaikki entinen haudattua, hänen ja Erik Bohrmanin välillä ei ollut enää muuta kuin tahraton muisto, selvä ja kirkas kuin talvinen päivä. Maria oli nyt varma itsestään ja tunsi taas itsensä. Hän tulisi kohtelemaan hra Bohrmania kuin lapsuuden ystäväänsä — ei mitään muuta. Hän tulisi puhuttelemaan häntä vapaasti ja luonnollisesti samoinkuin muitakin ja jos Maria oikein käsittää Erikin luonteen, on hän saava samanlaisen vastakohtelun.
Niin, niin! Niin se on. Ja hän voi matkustaa turvallisena. Tähän ajatukseen hän vähitellen rauhoittui. Kunpa maanantai pian tulisi!
Pian laimeni kuitenkin jälleen iloinen mieliala ja epäilykset palasivat hiipien hänen sieluunsa. Oli kuin lehti olisi jälleen kääntynyt Marian sydämen kirjassa. Ja askel askeleelta lähenivät jälleen nuo koettelevat vanhat kysymykset. Mistä oli kotoisin tämä omituinen kaipaus ja ilo, jotka eivät antaneet hänelle hetkeäkään rauhaa.