— Oliko se oikein vai väärin? Oikein — väärin! Hän toisteli koneellisesti noita sanoja itsekseen. — Oi, ken voi määritellä, mikä tässä tapauksessa on oikean ja väärän raja…!
Sisällisen taistelun ja epätoivon murtamana painautui hän vihdoin nojatuoliin ja sulki silmänsä.
Eteisen ovikello soi. Maria nousi kiireesti ja loi säikähtyneenä katseen ovelle päin.
— Kukahan se oli? — Kaarlo? Oh, ei, sillä eihän hän milloinkaan näin aikaiseen tule; Maria voi olla huoleton. Mutta jos se sittekin olisi hän — Maria tunsi väkisinkin vastenmielisyyttä. — Ei, ei, hän ei saa tulla nyt, Maria ei tahdo tänä iltana kohdata häntä. Silloinhan hänen täytyisi teeskennellä iloisuutta ja tämä yksinäisyys on niin rauhoittavaa…
— Alma, muista ettei rouva tänä iltana ota ketään vastaan, huomautti hän palvelustytölle, joka huoneen läpi kiirehti avaamaan.
Maria istui edelleen liikkumatonna ja kuunteli. Ei se ollut Kaarlo, hän olisi tuntenut askeleista. Hyvä oli.
Silmänräpäyksen kuluttua ilmausi palvelijatar ovelle.
—Se on rouva Fraenkel. Hän tulisi sanomaan hyvästi.
— Vai niin. Käskekää hänet sisään! — Maria nousi ja Ellen Fraenkel tuli huoneeseen. Hänkin oli Norlannista, Marian lapsuudenystävä ja koulutoveri, nyt naimisissa erään kaartinluutnantin kanssa.
— Anteeksi, että tulen näin kutsumatta, sanoi rouva Fraenkel ja tervehti herttaisesti Mariaa. — Mutta kun kuulin sinun olevan yksin, en voinut olla pyytämättä terveisiä mukaani Norlantiin, ja samalla ottaisin jäähyväiset.