— Olitpa kiltti kun tulit, — Maria tarttui ystävättärensä vyötäisiin ja suuteli hellästi hänen punaisia huuliaan. — Sinä matkustat siis Norlantiin? Onnen lemmikki!
— Niinpä niinkin… oi, jos tietäisit… Ruskeat silmät säteilivät puhdasta iloa ja onnea, kun hän terveyden ja nuoruuden esikuvana seisoi Marian edessä. — Mutta eihän se sitä ollut kuin minun piti sanoa. Muistatko, miten ennen pensionissa istuimme illat pitkät ja usein yötkin puhellen toistemme kanssa, rakennellen tuulentupia ja suunnitellen tulevaisuuttamme.
— Muistan kyllä vastasi Maria äänellä, jossa eli kaihoa ja ikävää, — ne olivat onnellisia aikoja. Sitä elämää kaipaan usein.
— Ni — iin! — Rouva Fraenkel siirtyi etäämmäksi Mariasta ja katseli häntä syvälle silmiin sellaisella osanotolla, jota ainoastaan nainen voi uskollisimmalle ystävättärelleen osoittaa. — Pikku Mari, miten on laitasi? Sinä et ole niinkuin ennen. Olet kalpea ja kärsivän näköinen, pikku raukka.
— Ei… oh… en tiedä. — Maria kiersi kätensä rouva Fraenkelin kaulaan ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten. —Joskus vaan iltasin olen hiukan huonolla tuulella, en milloinkaan muulloin.
— Ei, sinä olet muulloinkin. — Nuori upseerinrouva puhui hiljaa, kauniilla sointuvalla äänellä ja silitellen valkoisella kädellään Marian otsaa. — Sinuun on viime aikoina ilmaantunut jotakin kärsivää — eikö totta? Minä en yksin ole sitä pannut merkille, niin ettei se voi olla minun luulottelujani. Minä pidän niin paljon sinusta ja olen suruissani tähtesi. Sano — kerro minulle kaikki.
— Kiitos… Elli rakas… kiitos! Jos tietäisit, miten lääkitsevää balsamia sanasi ovat kaipaavalle ja kiusatulle mielelleni! — Maria painautui lapsuudenystävänsä rinnalle. Hän itki hiljaa.
— Kas niin… niin… se on oikein… Se lieventää surua… tiedän sen kokemuksesta.
— Rouva Fraenkelin äänessä oli sama osanottava, lempeä sointu kuin äsken. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain — mutta huulet sulkeutuivat heti jälleen. Sen sijaan katsoi hän Mariaa puhuvin silmäyksin — ne puhuivat enemmän kuin sanat. Maria ei onneksi huomannut sitä ja jos olisikin huomannut, olisi hän tuskin ymmärtänyt… Eikö Maria sitte tiennyt, millaista elämää hänen miehensä vietti? Kyllä, tietysti — eihän toisin saattanut olla. Siitähän puhuttiin yleisesti seurapiireissä ja Askerin kodissakin. Tiedettiin, että Karl Asker viime aikoina oli alkanut viettää nuorenmiehen elämää kaikissa suhteissa. Eikä hänen entinen elämänsä ole ollut sekään nuhteetonta, mikäli rouva Fraenkel oli mieheltään kuullut. Oh, sehän on alhaista kauheaa! Kuinka voi Maria sentään olla tyyni? Miksi ei hän vaikka karannut — minne; hyvänsä — miehensä luota, joka ei ansaitse viattoman naisen uhrautuvaa lempeä. Ei hän, rouva Fraenkel, — hetkeäkään viihtyisi kodissa, joka ei ole todellinen koti. Tokkohan Maria tiesikään kaikkea! Ei, olihan hän lukenut sen niin selvästi ystävättärensä silmistä ja koko hänen olennostaan. Kuinka paljon lienee sitte otaksumisissa oikeaa…
Lukemattomia samanlaisia kysymyksiä risteili rouva Fraenkelin aivoissa hänen pitäessään sylissään lapsuutensa ystävää. Hän hehkui halusta saada tietää Marian ajatukset ja tunteet ja jotenkin lohduttaa häntä.