— Pikku Mari raukkani! — Rouva Fraenkel painoi hellän ystävättären suudelman Marian otsalle ja hiuksille.
— En tiedä miksi itken. — Maria nousi ja järjesti tukkaansa.
— Oh, kyllä, kyllä sinä tiedät, kultaseni.
—. En tiedä, vakuutan sen… ei se ole mitään… ei yhtään mitään. — Hän kätki taas kasvonsa ystävättärensä helmaan. — Ehkä johtuu kaikki siitä, että minulla on ikävä, niin sanomattoman ikävä Norlantiin.
Maria oli oikeassa. Tällä hetkellä tunsi hän todellakin hurjan kaipauksen kotiseudun metsäisille maille. Kaikki hänen kaipauksensa, lempensä ja kaihonsa keskittyi tällä kertaa vain yhteen ainoaan — saada matkustaa sinne ylämaahan, humisevien honkien keskeen.
Mutta Ellen Fraenkel oli katsonut syvälle hänen sieluunsa. Hän tunsi niin hyvin ystävättärensä jo tämän lapsuuden päiviltä asti. Maria oli kuin ruusu. Se tahtoo kasvaa ja elää viimeiseen asti — kunnes syksyn myrskyt tulevat ja kuolettavat sen. Se ei voi elää ilman päivänpaistetta ja lämpöä. Niin oli Maria Askerin laita. Hän oli niin nuori ja kuumaverinen, hänen sydämensä ei tahtonut eikä voinut lemmettömyyden kahleihin puristua. Mutta ilman lemmen lämmittäviä säteitä oli hänen mahdotonta elää — ja sen vuoksi oli hänen sydämensä nyt paleltumaisillaan. Kaiken tämän tiesi rouva Fraenkel.
— Tule mukaani Norlantiin! — Hän tiesi itsekin, että tämä ehdotus oli vain lausetapa ilman sisältöä.
Maria pudisti päätään ja hymyili kärsivästi.
— Ei, ei se käy päinsä. Kaarlo ei kuitenkaan tahtoisi — ja muuten, ketä minä siellä tervehtisin nyt? Omaiseni ovat kuolleet ja ystäväni hajonneet sinne tänne.
— Eivät kaikki. Tiedän ainakin yhden — rouva Bohrmanin. Hän puhui niin ystävällisesti ja osanottavasti sinusta. Ja hänen äänensä oli niin kaunis ja lempeä. En tiedä, mutta väkisinkin tuntui kuin olisi hänellä jotakin katumista, jotakin, jota hän ei ole saanut pois mielestään, vaan toivoisi nähdä sinut, sanoa sen sinulle ja sitte unohtaa… Ehkä se on vain luulottelua, mutta aina hänen puhuessaan jää sama vaikutus. Hän on niin yksinäinen nyt, rouvaparka, sittenkuin miehensä syksyllä kuoli. — Rouva Fraenkel katseli salavihkaa Mariaa. Tämän kasvoilla veri vuoroin kohosi ja poistui, mutta muuten hän istui liikkumatonna kädet ristissä polvillaan. Vihdoin avasi hän huulensa ja soinnuton ääni lausui: