Rouva Elfving katsoi miestään pikaisesti silmiin.
— Ei minun mielestäni, vastasi hän jotenkin terävällä äänellä, mutta herroillahan on aina oma makunsa. Minusta naineen naisen tulisi paljon arvokkaammin esiintyä varsinkin ensi tutustumisessa vieraiden ihmisten kanssa.
— No herran nimessä, saahan nyt toki nainutkin nainen olla iloinen ja puhella semminkin noin viattomista asioista, vastusti tukkukauppias ja istuutui paremman puoliskonsa rinnalle.
— Luulen tulevani täällä viihtymään oikein hyvin, lausui Maria Erik
Bohrmanille heidän yhdessä kävellessään rinnettä pitkin alas.
— Oo — ho, sepä hauskaa… Ruskeat silmät loistivat ystävällisesti. — Sittepä on tehtävä joitakin valmistuksia. Teillä ei vielä ole valittu lepopaikkaa niinkuin meillä kaikilla muilla. Jos tahtoisitte tyytyä minun vaatimattomaan seuraani, olisin sanomattoman onnellinen. He saapuivat paikalle, missä Maria tänään ensi kerran kohtasi Erikin. Huopavaate oli vieläkin levällään maassa.
— Olkaa niin hyvä! — Erik teki kohteliaan kumarruksen. — Tästä todistavat kaikki olevan ihanimman näkö-alan ja muuten kadehtitaan minulta lepopaikkaani. Sallitteko minun istua juttelemaan kanssanne hetkisen menneistä ajoista ja Norlannista.
— Kiitos, mielelläni! Niin, puhukaamme Norlannista! Minä rakastan vielä humisevien honkien ja kuohuvien virtojen maata; tuletteko suoraan sieltä? Maria katsoi herra Bohrmanin ohi merelle ja sen tuolla puolen kohoavaan metsänreunaan.
Mutta tuomari Bohrman ei huomannut hänen sanojaan. Hän katseli kiinteästi edessään huopavaatteella istuvaa hentoa olentoa. Vaaleansininen leninki suhtausi kauniiseen vartaloon ja eroittausi jyrkästi tummasta sammaleisesta taustasta.
— Nyt tunnen teidät jälleen, vaikken äsken ollut tuntea. Meidän välillemme on tullut jotakin vierasta, mutta se on poissa nyt. Juuri tuossa asennossa, tuo uneksiva katse silmissänne olette sama kuin ennen. — Hän katseli Mariaa hiukan surullisin silmäyksin, mutta huulillaan oli edelleen yhtä herttainen hymyily kuin muinoin.
Maria oli todellakin hurmaava. Tummat hiukset kiehkuroivat kauniisti valkeaa otsaa ja suuria silmiä varjostivat mustat kulmakarvat. Iho oli tervettä ja hienoa, purppuraisilla huulilla leikitteli ihastuttava hymyily. Kädet olivat ristissä niskan taa kohotettuna ja katse suuntausi unelmoivana kauvas. Hän tunsi tällä hetkellä olevansa onnellinen ja oli kuin joitakin nukkuneita tunteita olisi jälleen herännyt hänen rinnassaan. Hän kuunteli Erik Bohrmanin kertomuksia ja muisteli jokaista hänen äänensä sointua. Hän ei uskaltanut kauvemmin katsella lapsuutensa ystävää, mutta loi tuon tuostakin silmäyksiä häneen. Ja hän olisi voinut kiitollisuudesta itkeä siitä, että Erik vielä oli sama kuin ennen, ettei mitään uutta ja vierasta ollut häneen vuosien kuluessa ilmestynyt. Entäs sitten tuo pieni "Te" — sana, jota hän oli alkanut käyttää, miten paljon se muistutti entisiä aikoja, niitä aikoja, jolloin he koulujen lupa-ajoilla silloin tällöin kohtasivat toisensa.