— Kertokaa Norlannista. — Maria loi nyt rohkeasti pyytävät silmänsä häneen.
— Varsin mielelläni. — Erik Bohrmanin äänessä oli ennestään tuttu reipas sointu.
Mutta ei hän jatkanutkaan ja hetkisen kuluttua lausui äkkiä:
— Minun on miltei mahdoton uskoa, että olette naimisissa, ennenkuin näen miehenne.
Maria tunsi veren kohoavan poskilleen, mutta vastasi kuitenkin tyynesti:
— Miksi teidän sitä on vaikea uskoa?
— Te ette ylimalkaan ole samanlainen kuin muut nuoret rouvat. Teissä ei ole sitä kaavamaista arvokkaisuutta, jolla muut nuoret rouvat nykyaikana koristelevat itseään. Te olette vielä kuin nuori tyttö. Teidän katseessanne on vielä aavisteleva, uneksiva ilme kuin usein on nuorilla tytöillä, mutta joka tavallisesti aina katoaa naimisiin jouduttua. Te olette tuon kaiken säilyttäneet entisellään — ja kuitenkin olette olleet naimisissa neljä vuotta.
— Miksi sitten pitäisi muuttua naimisiin mentyä?
— Niin, miksi? Mutta niin se vain kaikessa tapauksessa on useimmiten. Se riippuu ehkä meistä miehistä osaksi, mutta ette te naisetkaan siinä suhteessa aivan syyttömiä ole.
— Ei, emme tietystikään. Naimisissa huolehditaan niin paljon kaikenlaisista ulkonaisista asioista, että usein oma itsekin tahtoo unohtua sielun kehityksestä puhumattakaan, josta juuri silloin pitäisi enimmän huolehtia.