"Älkää sanoko kalliiksi, hyvä rouva Asker. Ajatelkaas, ensin vuokrata huvila ja sitte ostaa kalliisti ruoka kaupungista; ei siitä suurta voittoa jää." — Rouva Fosserin ääni oli lempeä ja ystävällinen.
— Kun halutaan vaatimattomia vuokralaisia, niin silloin kelpaavat yksinkertaisetkin varustukset, ja hinnan tulee siinä tapauksessa olla sen mukaan. Mutta jos kerran tahdotaan hienoja, ylhäisiä asukkaita, ei hinnasta ole väliä, mutta silloin myöskin vaaditaan jotakin enemmän, sanoi rouva Asker hieman ylpeänä….
— Miniäni ja nuorin tyttäreni, jatkoi hän edelleen esitellen huoneeseen tulijat Marian, ja Emmyn.
— Oikeastaan olenkin täällä poikani asioilla, itse me asumme omassa huvilassamme Vaxholman läheisyydessä. — Lähdetään sitte, lapset, koskapa emme sovi hinnoista.
Maria meni verannan avoimelle ovelle ja loi haaveilevan katseensa kauas saaristoon ja järvelle, jonka laineet välkkyivät lumoavina laskeutuvan auringon punahohteisessa valossa.
— Oi, miten kaunista täällä on! Tänne tahdon jäädä! Eikö ole yhtään huonetta saatavissa?
— Ja noita sanoja sanoessaan kääntyi hän sukulaisistaan vähääkään välittämättä suoraan rouva Fosserin puoleen. Tämän kasvot loistivat mielihyvästä.
— Jaha… pikku rouvako tänne muuttaisi?… Kyllähän minulla sitte on huone… suuri, valoisa huone onkin, josta on mitä ihanin näkö-ala, mutta… Rouva Fosser katsahti hämmästyneestä sinnepäin, missä rouva Asker tyttärineen keskusteli puoli-ääneen.
Maria ei ollut mitään huomaavinaan.
— Minä vuokraan siis sen, sanoi hän päättävästi, joka saattoi rouva Askerinkin hämmästymään. — Saanko tulla tänne jo maanantaina? Mieheni tulee tänne vain sunnuntaisin.