Noin kymmenen minuutin metsämatkan jälkeen saapuivat he vihdoin Maryhilliin, kauniiseen huvilaan, jossa asui rouva Fosser kesävieraineen.
— Maria ja Emmy voivat jäädä tänne ulos sillä aikaa kuin me menemme sisälle asuntoa tiedustamaan, ja jos vähänkin on toivoa saada täältä asuntoa, annamme teille merkin, sanoi rouva Asker huvilaan päin astuen.
— Mennään tätä rinnettä alas tuonne järven rannalle. Siellä on niin kaunista, sanoi Maria Emmyn käsivarteen tarttuen.
Ja hiljalleen he alkoivat astella rinnettä alas. Kaikkialla olivat rouva Fosserin kesävieraat järjestäneet mukavuuksia ja koettaneet tehdä olonsa siellä niin hauskaksi kuin mahdollista. Siellä täällä nähtiin nimittäin riippumattoja, vilttejä ja tyynyjä, joissa nuoret herrat ja naiset lepäsivät suloisessa sekamelskassa. Nähtiin vaaleita, väljiä kesäpukuja, sekä nuorten kasvoilla pehmeitä huopahattuja ja vaaleita olkihattuja. Värien kirjavuutta, auringon paistetta, vilkkautta — ja kaikkea, mikä tekee elämän hauskaksi, siellä oli — ja lisäksi vielä taustana veden välkkyvät, viileät laineet. Maria ja Emmy olivat rannalle tultuaan pysähtyneet ihailemaan luontoa. Suuren kiven luota, vähän matkaa heistä, häämötti ison sateenvarjostimen takaa jotakin harmahtavaa ja selvään olisi kuka hyvänsä voinut erottaa kauniin, auringonpaahtaman käden, joka varjostimen alta pistäysi näkyviin. Maria kääntyi noustakseen jälleen rinnettä ylös, mutta samalla hän pysähtyi ja jäi hetkeksi liikahtamatta paikalleen, katsellen silmiään räpäyttämättä sammalten verhoamaan kiveen nojautuvaa kättä. Hän tunsi hyvin tuon kauniin käden, hyvin hoideltuine kynsineen sekä pienen ruskean syntymämerkin ranteessa — hän ei enää voinut epäilläkään, vaan oli varmasti vakuutettu, että se oli hänen — satojen joukostakin hän sen olisi voinut tuntea. Ja hänen katseensa oli surullinen tuijottaessaan tuota suurta, vaaleaa varjostinta, joka kätki häneltä tällä hetkellä ajatustensa esineen.
"Mikä sinua vaivaa, Maria?" kysyi Emmy hetken äänettömyyden perästä.
"Tunnetko ehkä jonkun noista tuolla?"
Maria säpsähti.
"Minäkö… en… en suinkaan! Tule, lähdetään huvilaan!"
Ylös mäelle tultuaan pysähtyi hän jälleen ja loi vielä kerran haaveilevan, kaihoisan katseen alas järven puoleen. Sitten hän tarttui Emmyn käsivarteen ja he menivät huvilaan.
Siellä istui rouva Asker tyttärineen puhellen rouva Fosserin kanssa kesä-asunnosta. Kumpikaan ei näyttänyt olevan päätökseen oikein tyytyväisiä.
— Minusta on hinta liian korkea, sanoi vanha rouva Asker katsellen tyytymättömänä jotakuinkin pieniä, yksinkertaisesti, mutta hauskasti sisustettuja huoneita.