* * * * *
Päivällisen jälkeen, jonka he olivat syöneet kasveilla koristetussa ruokasalissa, istuivat he jälleen ylhäällä Marian huoneessa. Vieläkin nousi rouva Bohrman ja siirsi tuolinsa Marian eteen.
— Lapsikulta, minä en osaa selittää, kuinka iloinen olen nähdessäni sinut luonani! Hän taputteli uudestaan ja uudestaan Mariaa poskelle. — Tule nyt, Maria kulta, Erikin huoneeseen. Sitä saat käyttää työ- ja arkihuoneenasi! — Hän otti nuorta rouvaa kädestä ja vei hänet eteisen läpi vastapäätä olevaan huoneeseen. — Tänne pitää sinun aina tulla, milloin haluat olla yksin tai rauhassa. — Täällä on Erik aina kotona käydessään, mutta nyt sinä saat asua täällä. Milloin luet jotakin, tai tahdot kirjoittaa tai katsella tuota metsäistä maisemaa, niin tule aina tähän huoneeseen! Tiedän että sinä olet haaveileva ja unelmoiva luonne, joka rakastaa luonnon kauneutta — täällä ei sinua mikään, ei mikään häiritse. — — — Rouva Bohrman istuutui seuraten tarkasti silmillään Marian kasvojen joka ainoaa ilmettä.
Maria seisoi keskellä lattiaa katsellen joka huonekalua, koristetta ja esinettä erikseen. Hän tiesi, että lemmekäs käsi oli ne kaikki sijoittanut hänen mukavuudekseen. Huoneen nurkassa oli suuren varjoisan palmun alla mukava lepotuoli ja vieressä pöytä ja siinä kaikki uusin kaunokirjallisuus.
Hän katseli ja katseli — kääntyi vihdoin, täynnä onnea ja iloa.
Kyyneleet juoksivat alas poskia. Hän laskeutui polvilleen, nojasi rouva
Bohrmanin helmaan ja suuteli hellästi hänen käsiään.
— Oi täti, rakas täti, miten ja millä ansaitsen kaiken tämän onnen? Minä tunnen olevani niin vähäpätöinen, niin arvoton kaikkeen siihen. Kiitos, täti, kiitos kaikesta, mitä olette tehnyt hyväkseni!… Oi, ei, ei! Ei sinun, rakas täti, pidä sanoa mitä nyt aiot, minä kyllä arvaan… Sinulla olisi jotain anteeksi pyydettävää, entisestä, mutta minä kiitän kaikesta siitäkin, mitä silloin teit minulle. Tiedäthän, täti, että vasta kärsimyksien kautta päästään onneen. Jos silloin olisin saanut sen, minkä nyt saan, en olisi voinut käsittää sen arvoa, en onneni suuruutta. Mutta nyt sen voin. Jos voisit aavistaa, mitä tunnen tällä hetkellä… Oi täti, rakas täti, kuinka on mahdollista, että sellainen mies rakastaa minua; kuinka se on mahdollista?
Rouva Bohrman kohotti Marian päätä ja katsoi syvälle hänen loistaviin silmiinsä.
— Juuri näin, lapsi, olen kauvan toivonut nähdä sinua. Nyt voin kuolla rauhassa.
— Kuollako? Ei! Nyt sinun täytyy elää — elää meille!
— Olet oikeassa. Minä tahdon elää kokonaan teille — Erikille ja sinulle!