— Maria — rakas lapsi!
— Täti — rakas täti!
Hetken kuluttua istuivat he vaunussa, joka nopeasti vieri Öfvergårdia, Bohrmanin sukutaloa kohti. Parin tunnin kuluttua he olivat perillä. Porraskäytävällä seisoi valko-esiliinainen palvelustyttö, joka kiltisti ja erikoisen huomaavasti auttoi Mariaa hänen monien pikkukapineittensa kantamisessa. Maria vetäsi henkeään ja katsoi ympärilleen — tuo metsä se kätkee hänen nuoruutensa lemmentarinan!
— Kiitos, kiitos! — sanoi hän palvelustytölle, joka vei matkalaukun sisään.
Rouva Bohrman oli heti mennyt sisähuoneisiin ollakseen Mariaa vastassa ja vielä katsomassa, että kaikki oli järjestyksessä.
— Minne minun pitää? En löydä — minä en ole ennen ollut täällä…
— Jos neiti — anteeksi — rouva, piti sanomani, on hyvä ja tule tänne, minä näytän rouvan huoneen. Se on täällä yläkerrassa — Öfvergårdin suurin ja valoisin huone, josta on vallan mainio näköala yli metsän ja kosken.
Maria miltei juoksi portaita ylös. Tämä kaikkialla häntä kohtaan osoitettu huolenpito, myötätunto ja hyväntahtoisuus riemastuttivat häntä. Hän tunsi olevansa kuin ennen siihen vanhaan hyvään aikaan, jolloin oli seitsentoista vuotinen tyttö, iloinen, elämänhaluinen ja reipas.
Ylhäällä salissa seisoi rouva Bohrman keskellä lattiaa; Marian astuessa huoneeseen hän säteilevin silmin avasi helmansa hymyillen samalla herttaista, hyväntahtoista hymyilyään.
— Tule lapseni! — sanoi hän lempeällä, sointuvalla äänellään. — Salli minun sulkea sinut syliini ja toivottaa sinut oikein, oikein sydämellisesti tervetulleeksi! — Kiitos, lapsi, kiitos siitä, että tulit! Jos tietäisit, kuinka olen ikävöinyt tätä hetkeä. Mutta nyt sinun pitääkin olla täällä kauvan, kauvan — siihen asti kuin… — Marian hiuksille vierähti pari kuumaa kyyneltä.