— Entäpä sitte, ellei kerran voi sietää miestään… raukka. Sääliksi häntä tosiaan käy, hän oli aina niin hyvä ja kiltti tyttönä, oikea enkeli; minä palvelin pari vuotta hänen vanhemmillaan, niin että tiedän hyvin.
Paikalle tullut toinenkin vanhempi nainen nyökäytti myöntävästi päätään.
— Eikö hän ennen ollut välilöissä nuoren herra Bohrmanin kanssa?
Eivätkö ne olleet jo kihloissakin?
— Olivat. Mutta se ei ollut kuitenkaan vapaata. Rouva Bohrman ei sallinut nuorten yhtyä, vaan teki kerrassaan siitä lopun eroittamalla heidät pitkiksi vuosiksi toisistaan. Sittemmin on hän kovin katunut silloista menettelyään, sen tiedän varmasti.
— Missä nuori Bohrman on nykyään? Eihän hän ole käynyt kotona sittenkuin viime joulun aikaan?
— Hän on saanut hyvän viran Tukholmassa ja ansaitsee siellä suuria palkkoja. Hänestä vielä kerran neiti Rud — — — tai nuoren rouvan mies.
Niin, ymmärtäähän sen. — Naiset nyökäyttivät toisilleen päätään ja menivät kukin taholleen.
* * * * *
Suurella maantiellä, joka läheiseltä asemalta vei tehtaalle, vierivät nopeasti ajopelit.
Juuri kuin juna pysähtyi asemalla, pysähtyi vaunukin asemasillan viereen. Siitä astui ulos rouva Bohrman, joka kiireesti käveli sillalle. Hän oli hienopiirteinen, kalpea ja laiha, silmät tummat ja terävät. Hän ennätti parhaiksi näkemään, miten erään vaununosaston ikkunasta katsoi uteliaana hieno, nuori pääkaupunkilaisnainen. Silmänräpäyksen kuluttua he olivat sylityksin.