"Oi, tähdistäkö!" virkkoivat rannan ruohot. "Nehän useinkin putoilevat alas lampeen! Kirkkaina öinä, kun pilvien esirippu on poistunut, lepäävät ne vilkkuen täällä vedenpinnalla. Mutta ne ovat hiljaisia ja salaperäisiä. Emme saata niiden kanssa puhua, emmekä ollenkaan ymmärrä heidän loistokieltään."
Rinteellä kasvoi suuri, voimakas ja virkeä tammi. Syvälle kivikkoon oli se juurensa työntänyt ja levitti nyt tuuhean latvansa vielä laajemmalle ja korkeammalle, kuin vanha vaahtera, jonka alla nuori matkamies lepäsi. Pitkin tammenrunkoa oli tuuhealehtinen murattiköynnös kiivennyt. Se painautui luottavasti voimakkaan puun povelle ja kietoi hennot, vihannat vartensa sen karkean kuoren ympäri. Lempeästi kosketti muratti nyt jalkainsa juuressa kasvavia ruohoja ja kysyi suopeasti:
"Olettekohan tahtoneet ymmärtää tähtiä, te pienoiset ruohot? Oikein vakava, hyvä tahto auttaa suuresti. Elkää katsoko ainoastaan eteenne maahan, pienet ruohot! Ojentautukaa kohden korkeutta! Ja kun te täällä alhaalla näette jotakin mielestänne hyvin ihanaa vilkahtavan, niinkuin näitte tähdet vedessä, nostakaa silloin silmänne ja katsahtakaa ylöspäin, kohti kirkasta valoa, josta loisto täällä alhaalla oli vain heijastus. Kun tahtoo ymmärtää ja katsoo kohti korkeutta, pienet korret, niin siitä silmät kirkastuvat ja totuuden portitkin aukeavat."
"Totuuden portit!" mutisi professori huuhkaja. "Tuo se parpattaa ja on opettavinaan, vaikka itse on jotenkin kehno filosoofi." Mutta virvatuli huudahti:
"Terve sulle, rakas murattiköynnös! Eläkä pane pahaksi, että tässä vasta roistoväestä lörpöttelin! Enhän ollut sinua vielä huomannut!"
"Mutta kertomus, virvatuli! Minne kertomuksesi jäi?" huokasi lummekukka. Ja virvatuli kiidätteli räiskyviä kipunoita ilmaan ja ryhtyi uudelleen kertomaan:
"Joulukynttilänä siis olin. Kuusen oksalla, suuren salin keskellä alkoi elämäni."
"Kuusiko salissa?" kuiskasivat kaislakukkaset ja heiluttelivat epäillen helpeitänsä.
"Niin kyllä salissa, raitis, vihanta kuusi! Ulkona oli kylmä talvi, tähtikirkas pakkais-yö, laakso jään ja lumen peitossa."
"Hento rouva, joka oli koristanut puun niin kauniiksi kirjavilla sokurileivoksilla, rusinoilla, manteleilla ja monivärisillä kiiltopaperi-tähdillä, ei varmaankaan olisi mennyt ulos sen luokse lumiseen metsään."