Mutta kuivettuneella tammenrungolla istuva nuori tarhapöllö, joka oli saanut parhaimman uuden-aikuisen kasvatuksen, hypähti, ylenkatseellisesti nokkaansa korottaen, pari oksaa alemmaksi, paremmin kuullaksensa. Hänhän oli vasta muutamia viikkoja sitten pääkaupungissa suorittanut opettajatartutkintonsa ja silloin pitänyt pari tuntia kestäneen vapaan esitelmän sähköstä ja vetykaasusta. — Tahtoiko nyt todella tuhma virvatuli tietää enemmän, kuin hän kaikessa viisaudessansa? — Kultakuoriaiset asettuivat lumpeenkukan vieressä uiskenteleville, leveille, vihannoille lehdille kuuntelemaan ja heidän kehoituksestaan rohkaisi kukka mielensä ja kysyi hiljaisella, ystävällisellä äänellä virvatulelta: "No, sano minulle sitten keitä te olette — sinä ja toverisi?"
"Vainajain henkiä olemme, — sammutettujen valojen sieluja. Vähän aikaa me maan päällä ihmisiä palvelimme, mutta pikainen, väkivaltainen kuolema tempasi meidät pois, ennenkuin sydämemme paloi loppuun ja me saatoimme tuhkaan sammuen tuikahtaa. Mutta ken väkivallan kautta henkensä heittää, ei saa haudassa rauhaa, Ilkivaltaisesti maahanheitettyjen, eli halveksimalla ennen aikojaan sammuksiin puhallettujen kynttiläraukkain sielut ovat tuomitut kauvan harhailemaan mailla, mantereilla ja petollisella, yliluonnollisella hohteella huikaisemaan ja hämmentämään. Sellaisia harhailevia valosieluja olemme minä ja toverini."
"Ihmisiäkö olette palvelleet?" kysyi lummekukka. "Oi, kerro minulle minkälaista se oli? Minä en ole oppinut palvelemaan, enkä ole koskaan ihmisiä nähnyt."
"Etkö koskaan ole ihmisiä nähnyt!" ilkkui nuori tarhapöllö.
"Luultavasti et edes tiedä mitä ihmiset ovatkaan!"
"Tiedän toki! Tiedän vähän ihmisistä! Tiedänhän, mitä sammakot ovat mulle kertoneet erään hukkuneen luista, jotka sata vuotta ovat maanneet lammen pohjalla. Mutta sammakkojen kertomukset ovat vaan niin kovin surulliset. Ja kerran — hyvin, hyvin kauan aikaa sitten, — luulenpa kahdeksan päivää sitten, — kun minä vielä olin hyvin pieni silmikko, enkä läheskään ylettynyt vedenpintaan, — silloin soljahti tiheä, tumma varjo yli lammen. Vesi sen ympärillä kohisi. Sammakot sanoivat, että varjo oli venhe ja että sen sisällä oli ihmisiä. Kuinka mielelläni olisin katsahtanut siihen! Minä koitin voimieni takaa ojennella suoraksi, mutta olin sittenkin liian pieni. Kerran laidan yli kumartui hymyilevät kasvot, joissa oli kirkkaat, loistavat silmät, mutta samassa loiskahti airo veteen ja turmeli ihanan kuvan kohta kun se oli ilmestynytkin. Vellova vesi keinui sinne tänne ja ennenkuin se uudelleen oli ehtinyt luoda kuvan kokonaiseksi, oli venhe kiitänyt ohitse. Oi, kerro mulle oikein paljon ihmisistä! Tahtoisin niin mielelläni oppia jotakin uutta!"
"Minulta et opi yhtään mitään", sanoi virvatuli, "enkä myöskään voi sulle paljon kertoa, sillä elämäni oli hyvin lyhyt, enkä saata kertoa muuta kuin mitä itse olen kokenut itse nähnyt ja kuullut. Mutta se ei olekkaan mikään opettavainen, pyöristelty ja silitelty kirjakertomus, täynnä hyödyllistä moraalia, vaan pieni palanen elämää, — katkelma, ilman alkua, ilman loppua. Et siitä mitään selvää saa."
"Oi, ala vaan, hyvä virvatuli, ala vaan kertoa," rukoili lummekukka, — ja liekki yskähti, leimahti kirkkaammaksi ja alkoi:
"Olin joulukynttilä! — Mutta oletteko kuulleet joulukynttilöistä?"
"Josko olemme niistä kuulleet!" virnisteli nuori tarhapöllö. "Eipä tässä tarvitse kauvaksi lentää, — jo lähimmässä vuorenrotkossa seisoo nuoria kuusia kaikilla rinteillä. Ja illanhämärässä juttelevat ne tulevaisuudestaan ja kaikesta siitä ihanuudesta, mitä tuollainen kuusilapsonen haluaisi kokea. Eilen minun täytyi oikein ihmetellä kuullessani, kuinka monen tuollaisen nuoren puun hartaimpana toivona oli tulla joulupuuksi ja antaa koristaa itseänsä kiiltävillä joulukynttilöillä ja kirjavilla paperiliuskoilla. Mutta eipä tuollainen nuori havupehko ollenkaan ajattele sitä, että lyhyt ilo on kalliisti maksettu ja tuottaa sille kuoleman."
"Kauniin kuoleman ne kuitenkin saavat, ne nuoret kuuset, jotka ovat saaneet olla joulukuusina ja kantaa joulukynttilöitä," virkkoi virvatuli. "Me joulukynttilät kuulumme ikivanhaan, hurskaaseen veljeskuntaan. Veljeskuntamme sai alkunsa siitä kirkkaasta tähdestä, jonka Herra Jumala kerran sytytti johdattamaan tietäjiä itämailta Vapahtajan syntymäpaikalle. Niinpä mekin loistamme pimeään yöhön ja tahdomme tuon tähden tavalla viedä ihmisiä Vapahtajan luo. — Mutta mitäpä te, — yöllä metsässä liikkuva roskaväki: tarhapöllöt, yölepakot, puut ja pensaat ja juhlapukuiset, kiiltävät kultakuoriaisetkin, — mitäpä te tietäisitte siitä ammoisesta, ijankaikkisesta valosta, joka pimeydessä loistaa ja tähdestä, joka siitä ilmoitti!"