"Puu oli kai juurineen päivineen maasta kaivettu?" kysyi pieni palkoruoho rannalla.
"Poikki se oli hakattu, raastettu ravitsevasta juurestansa. Mutta jos kohta se oli puulle suurta tuskaa tuottanut, niin ei se siellä vaan vaivojansa valitellut. Komealla valta-istuimella se seisoi, niin suorana, niin viehättävänä, kuin olisi se siinä kasvanut, eikä koskaan olisi raittiissa metsämaassa seisonut, eikä koskaan kosteata aamu-ilmaa hengittänyt. Ammottavan kuolinhaavan kätki kokonaan valtaistuimen sammalmatto. — Hänen ylhäisyytensä jalkain juuressa loikoilivat hänen vasallinsa: mesikakut sekä punaiset ja kultaiset omenat. Me joulukynttilät istuimme kaikki sen oksilla."
"Sepä mahtoi olla loistoa!" huusivat kuoriaiset, "Jos kaikki muut loistivat yhtä kirkkaasti kuin sinä!"
"Kyllä sittemmin, — mutta alussa — silloin paloin vaan minä, minä yksin! Kauvas ulottuvalta oksalta valaisin nuorta rouvaa, joka uutterasti asteli edestakaisin ja asetteli pöydille lahjoja, joita rakastavilla ihmisillä on tapana toisillensa joulujuhlana antaa. Aivan minun allani matalalla pöydällä oli pojanvaatteita, leikkikaluja ja kuvakirjoja. Tässä oli nuorella emännällä enimmin järjestämistä. Saatan vieläkin nähdä hänet ja on ikäänkuin kuulisin hänen sanovan: 'Varsinkin tässä tulee kaiken näyttää ystävälliseltä ja iloiselta.' Näin hän lausui palvelijalle, joka ihaillen seisoi vieressä. — Miksi loistavat silmät synkistyivät, kun hän leikkikalujen ja sokerileivosten joukkoon kätki pienen mustan villamekon? — 'Tahdoin niin kernaasti laittaa jotakin uudelle lapselleni; — mutta mustalla surullisennäköisellä silkillä vain saatoin hänen takkinsa kirjailla,' sanoi hän huoaten. Levotonna ja liikutettuna astuu hän pöydästä pöytään, katselee usein kelloa ja lukee vielä kerran jo usein ennenkin lukemansa kirjeen. 'Tiktak, tiktak,' raksuttaa vanha pöytäkello, joka itseensä tyytyväisenä lepää leveällä alustimellansa ja itsepintaisesti painaa kullatut jalkansa tummaan marmorilevyyn. Ja niin välinpitämättömästi tirkistävät sen pyöreät täysikuukasvot vanhan-aikuisen otsakoristeen alta, ja niin hitaasti liikuttelee se heiluria, joka kunniamerkin tapaan sen pyöreällä povella paistaa, kuin ei olisi väliä mitään, minkä tunnin se kohta sorahtavalla äänellänsä ilmoittaa."
"Ikäviä vanhoja tätejä tuollaiset pöytäkellot," keskeytti yölepakko, joka iltahämärässä ihmis-asuntojen ympärillä liidellessään, oli vilkaissut monesta akkunasta sisään ja siten nähnyt yhtä ja toista. "Turhantarkkoja ja rikkiviisaita! Eipä uskoisi ihmisten niistä niin paljon välittävän. Joka kohdassa kysytään tuollaiselta vanhalta Tiktak-tädiltä neuvoa; aina se saa suunvuoroa. Nepä taloudet kuuluvatkin olevan parhaassa järjestyksessä, joissa kaikki käy kellon komennon mukaan."
"Nuori rouva kaiketi myöskin kuului niiden joukkoon, jotka antavat kellojen hallita. Ei hän ainakaan voinut itsepäistä, vanhaa kelloa komentaa. Hänen rukoilevat katseensa eivät saaneet sitä seisahtumaan, eivätkä myöskään kiiruhtaneet sen käyntiä. Enkä ollenkaan tiedä, mitä hän oikeastaan kellosta tahtoi. Kyllähän kuulin hänen paljon puhuvan palvelijan kanssa, mutta iloista, joulun-omaista ei heidän keskustelunsa ollut. He puhuivat kovasta kuumeesta ja kuolemasta, äkkiä kuolleista vanhemmista ja kahdesta orpopojasta, talonisännästä, joka oli rientänyt nuoruuden ystävän kuolinvuoteelle ja jonka vasta tänään piti palata kotiin. Oi, silloin kirkastuivat taas nuoren rouvan suloiset kasvot! — 'Kuinka mahtaakaan isäntä riemuita, kun monen viikon poissaolon perästä taas pääsee kotiin, — kuinka onnellinen hän mahtaa olla!' Huulet hymyilivät ja silmät säteilivät, kun hän ilosta ja onnesta puhui. Katse kääntyi kohti salin nurkkaa, jossa hänen onnensa ja ilonsa oli kätkettynä: korivaunussa, suljettujen verhojen takana lepäsi siellä herttainen, nukkuva, pieni lapsi."
"Ihmislapsiko?" kysyi lumpeenkukka.
"Tietysti! Ihmislapsi."
"Oi, sano, minkä näköinen se oli?"
"Oi, armas ja suloinen se oli! Korkealta oksaltani minä sen näin, kun nuori äiti kuunnellen hiipi sen luo, siirsi verhot syrjään ja kumartui sen puoleen. Valkoisella pään-alusella lepäsi se, pieni pää aivan minuun päin, suukko puoleksi auki, posket sikeästä unesta punaisina, tummat, hienonhienot silmäripset niitä varjostamassa, hikihelmiä ohimoilla ja myssyn alta valuneet, vaaleat hiukset hiestä kosteat. Toinen kätönen oli peitolla; toinen taas, pieni nyrkki lujasti suljettuna, oli ojennettu pään taakse. Ihmeen ihana joulunukke se oli. Äiti tavotteli kädellään kukoistavia kasvoja, mutta ei koskettanut niitä kuitenkaan, antoihan vaan lapsen lämpöisen hengityksen löyhytellä sormiansa. Silitteli sitten peittoa, asetti verhon poimut paikoillensa ja huokasi hiljaa: 'Herra sua suojelkoon!'"