"Etkö nähnyt silmiä?" kysyi lummekukka. "Silmäthän ovat pääasia."
"Kas vaan, kuinka olet viisas!" virkkoi nuori tarhapöllö. Ja liekki jatkoi: "Silmät nukkuivat,-ja jos nuori äiti olisi ainoastaan yhden kerran käynyt lastansa katsomassa, niin en tietäisi niistä mitään kertoa. Mutta hän meni usein. Ja vihdoin, kun hän tahtoi näyttää palvelijalle, kuinka herttaisesti ja sikeästi pienokainen nukkui ja varovasti, aivan hiljaa, kohotti verhoa, silloinpa loistikin hänelle kaksi tummansinistä tähteä vastaan, lapsonen oikoili pieniä jäseniänsä ja suukkonen vetäytyi hymyyn. Äidin huulilta kaikui raikas ilonhuudahdus. 'Eikö se ole suloinen! Eikö hän ole herttainen!' riemuitsi hän ja ilokyyneleet välähtivät hänen silmissänsä. Oi, mikä ilo joulukynttilöille saada kuvastua ja tuikkia onnellisissa ihmissilmissä! ja varsinkin niin viattomissa, ilosta säihkyvissä ja kuitenkin syvästi vakavissa lapsensilmissä, kuin nuo vaunussa lepäävän pienokaisen vasta auenneet silmät olivat."
Murattiköynnös sanoi: "Ihmissilmissä kun asuu sielu ja niissä kun jo itsestään loistaa kirkkaampi ja parempi valo, kuin kynttiläin, niin teitä, te joulukynttilät, haluttaa niihin vilkaista. Valo halajaa valoa. Ja lasten silmissä — niissä on valo puhtain. Mutta erittäin herttaista on, kun lapsen silmät vielä vanhuksen kasvoista loistavat ja kun vanhassa ihmissydämessä lapsen ilo sykkäilee."
Huuhkaja päästi pitkän sorahtavan äänen, pudisti halveksien päätänsä ja kynsi kärsimättömästi suurta kiveä, jonka oli istuimeksensa valinnut.
Virvatuli kertoi edelleen, että kartanolta oli kuulunut kolinata, reen ritinätä ja iloista koiran haukuntaa; että rouva oli rientänyt akkunaan ja palvelija ovelle, ääneensä huutaen: "Herra se on! Herra se on!" "Nuori rouva," kertoi liekki, "nosti nopeasti lapsukaisensa pienistä vaunuista, kääräsi sen huolellisesti lämpöiseen huiviin ja riensi ovelle. Mutta kynnyksellä antoi hän lapsen palvelustytölle ja sanoi sukkelaan: 'Ei, ei! Kanna sinä hänet vaan! Minulla täytyy olla molemmat kädet vapaat syleilläkseni uutta lastani.' Valoisan etehisen kautta astuivat he portaita alas. Ovet sulkeutuivat ja minä, minä olin yksin, — yksin avarassa salissa! — Kauhukseni huomasin, kuinka syvälle jo olin palanut. Tuskin olin enää puoltakaan niin pitkä, kuin tummat toverini ympärilläni. Täytyykö katselemisesta ja elämisestä niin pian tulla loppu? tuumasin minä, pidätin henkeäni ja painoin liekkini aivan pieneksi, säästääkseni vahaa. Palaneesta sydämestäni pistin päähäni tumman tuhkatötterön. — Mutta eipä se siinä pysynyt, — putosi permannolle. Olisipa melkein polttanut reijän mattoon, ellei palvelija samassa olisi tullut takaisin ja polkemalla sammuttanut sitä. Vanha miespalvelija tuli sisälle ja sytytti monta kynttilää kruunussa ja seinillä. Suorina ja jäykkinä ne seisoivat lumivalkeissa vaatteissaan ja katsoivat kopeasti alas meihin. Mutta jo tuli kaikkien kuusen oksilla istuvien veljienikin vuoro. Suuressa kuvastimessa näin puun välkkyvän ja kimaltelevan, kuin olisi se pukeutunut kulta- ja päivänpaiste-pukuun. Ja taas puhuivat molemmat palvelijat pojasta: poika raukka, sanoivat — kuinka hienon ja ylhäisen, mutta hyväsydämisen näköinen hän oli. Niin, hyvä hän mahtoi olla. Eiköhän muuten hänen hoitajanansa ollut hiljainen vaimo mieluummin olisi lähtenyt nuoremman veljen kanssa, joka nyt olisi hänen hoitoansa paremmin tarvinnutkin! Mutta juuri tästä pojasta ei hän ollut hennonut erota, sanoivat he. — Ja samassa oli kaikki kirkasta ja valmista. Palvelijat poistuivat. Portailta ja etehisestä kuului askeleita. Viereisessä huoneessa veisattiin kaunista jouluvirttä. — Ja nyt, nyt lensivät ovet auki!"
"Oi, kunpa voisi tulla kuuseksi!" huudahti pieni nummenkukka.
"Vait! Elä keskeytä!" kaikui kaikkialta, ja virvatuli jatkoi.
"Näin herrasväen kynnyksellä. Talonväki ja palvelijat ympärillä. Näin isännän vielä matkapuvussa. Hän kantoi pientä tytärtään, joka kirkui ilosta, sätki käsin ja jaloin ja pyrki joulukuusen luo. Nuori rouva talutti pientä, surupukuista poikaa. Hellästi katseli hän lasta. Molemmin käsin oli tämä tarttunut hänen oikeaan käteensä. Painaen ruskeakiharaisen päänsä rouvan käsivarteen, katsoi poika iloisella toivolla ja luottamuksella häneen.
"Minä lehahdin korkealle, jotta kuumia vahapisaroita valui sydämestäni. Tahdoin nähdä kaikki, — kaikki yhtäaikaa, — ja olin kuitenkin jo niin pieni! Viistossa minusta riippui pitkä kultapaperiverkko, jossa oli punainen omena! Oi riemua! Siinähän oli kultaiset portaat pienelle sammuvalle liekille! Kiipesin silmukasta silmukkaan! Portaat hiiltyvät tulisista askeleistani — omena pyörähtää maahan, — mutta juuri kun riemuiten leimahtelen, kun komea savupilvi pääni päällä kiiriskelee, — silloinpa onkin jo sukkela käsi tempaamassa minut alas. Minut heitetään permannolle, tallataan, poljetaan. Muuta ei mulla ole kerrottavaa. — Elämäni oli lopussa."
"Oi, vahinko, vahinko!" valitti lummekukka. "Kunhan et olisi ruvennut kiipeemään, niin olisi kertomuksesi voinut tulla hiukan pitemmäksi!"