"Jokainen virvatuli saattaa sinulle jotakin kertoa;" vastasi pieni liekki, "kysyppäs nyt vain muilta." Ja näin sanoen hypähteli se vilkahtaen milloin oikeaan, milloin vasempaan. Kuoriainen lensi sen jälessä ja kysyi vilkkaasti:
"Eivätkö mesikakut sinulle kertoneet mitään mehiläiskuningattaresta, joka tänpäiväiset tanssijaiset piti, taikka hänen armollisimmasta isoäidistään, mehiläiskuningatar-vainajasta? Mesikakuthan muuten tavallisesti ovat hyvinkin läheisissä suhteissa mehiläispesän herrasväkien kanssa."
Mutta liekki oli kadonnut, niinkuin olisi yöilma sen nielaissut ja kultakuoriaisen täytyi palata takaisin ilman vastausta.
"Kysykää toki toisilta virvatulilta", huusi nuori tarhapöllö. Ja koska lumpeenkukka niin kovin kernaasti tahtoi kuulla lisää, lensivät kultakuoriaiset sinne tänne pyytämään liehuvia liekkejä tulemaan rantaan elämäntarinoitansa kertomaan.
Ensimmäistä virvatulta paljon täyteläisempi ja suurempi, mutta tyynempivaloinen liekki liukui, hitaasti kierrellen, kaarrellen, suon pohjukasta esiin. Usein se pysähtyi, ikäänkuin epäröiden, tokko uskaltaisi tulla rantaan saakka. Kultakuoriaiset pitkästyivät ja huusivat käskevästi:
"Tänne, virvatuli! Ei tässä teeskentely auta! Lähemmäs vaan ja suu puhtaaksi! Elämäntarinasi tahdomme kuulla!"
Mutta silloinpa kävi hullusti. Liekki ojensihe ylpeästi suoraksi, viskasi suoraan ilmaan pitkän, kellertävänpunaisen säteen, hienon, kuin kaislakukan varren, pärskytteli ylenkatseellisesti paksua savua ilmaan ja kääntyi paikalla poispäin. Ei kuoriaiset, eikä tarhapöllö olisi saaneet siunattua sanaakaan siltä kuulla, ellei lummekukka vienosti valittavalla äänellä olisi niin liikuttavasti rukoillut ja yhtenään sanonut: "Sinä olet varmaan kaikkein paras virvatuli. Niin kaunista kertomusta, kuin sinun, ei varmaankaan kukaan muu taida!" Tämä näytti liekkiä miellyttävän. Se tuli taas pienemmissä kaarissa pyörien lähemmäksi ja seisahtui viimein kolmen askeleen päähän rannasta.
"Tuo ei ole mikään herttainen ja vikkelä joulukynttilä, tuo!" kuiskasi yölepakko, joka siivet levällään oli käynyt riippumaan hiiltyneeseen tammenrunkoon, jolla nuori tarhapöllökin istui. "Tuo on mahtanut palaa jossakin vaivaisessa kynttiläjalassa, eikä kynttiläsakset ole sitä kyllin kurissa pitäneet."
"Minäkö kynttiläjalassa palanut! Minäkö olisin sallinut kynttiläsaksien nokkaani niistää!" huusi virvatuli, jolla oli erittäin hyvä kuulo. "Oi, pyhä yksinkertaisuus! — Valkoisen, himmeähohtoisen kupulaen alla minä asuin, läpikuultava torninen suojasi minua periviholliseltani, viimalta. Pitkistä ketjuista riippui katosta minua kantava lamppu. Siinä pehmeän sydämeni varassa istuin. Mulla oli ylin paikka huoneessa, annoin valoni valaista kaikkea, mitä siellä nisällä oli ja hallitsin huonetta."
"Sinäkö hallitsit?" nauroi nuori tarhapöllö. "Itsehän olit vankeudessa, kapeaan torniin kytkettynä!"