"Oi, eipä lasitornini ollut vankila! Vankilahuoneenko seiniä saattaisi parilla kuumalla henkäyksellä pirstota?" huusi virvatuli ja suitsutti taas kaitaa, kellertävänpunaista, savuavaa tulisoihtuansa ilmassa. "Puh, puh!"
"Oi, älä toki noin tupruuta!" pyysi tarhapöllö neiti, kätkien nokkansa siiven alle. "Päätäni alkaa kivistää!"
Liekki räiskähti ivallisesti ja kun lumpeenkukka kysyi:
"Rikoitko sitten kirkkaan tornisi?" jatkoi se kertomustansa:
"Tekemättä se jäi! Säästinhän toki kirkasta torniani! Oi, olinhan viisas! Viimassa olisin kylmettynyt kuoliaaksi. Ulkona pauhasi marraskuun myrsky, — ulvoi savupiipuissa, — pani etehisen ovet kolkuttelemaan. Uuvuksiin riehuneet sadekeijut kiitivät hurjassa vauhdissa ohitse, kosteita huntujansa ohi rientäessään akkunoihin huiskutellen. Kaihomielin painautuivat ne valaistuja akkunoita vastaan, mutta eivät jaksaneet siinä pysytellä, luiskahtivat alas ja suistuivat surkeasti loiskahdellen akkunalaudoilta jyrkkiä seiniä pitkin pihan kivikkoon. Akkunaverhon iso tupsu harjoitteli salaa pientä tanssia. Viima sille soitteli. Se tunkeusi pienimmistäkin raoista sisälle ja kolkutti uhkarohkeasti nyrkillänsä huoneemme oveakin. Lamppunikin alkoi hienostaan huojua. Mutta turvallisessa huoneessa nauroin kaikille noille hullutuksille. Harmaista kivistä oli talo rakennettu ja siinä kulmukassa, missä pitkä sivurakennus liittyy vanhaan päärakennukseen, oli kätkössä se kodikas kammio, jota valovirtani valaisi. Ylt'ympärillä hiljainen valtakuntani. Minä ylinnä hallitsemassa, kirkkailla silmilläni kaikkia vartioimassa. Liedellä liehuvat rajut sukulaiseni, kekäleet ja loimuliekit, ovat mulle vanhastaan vihoissaan. Ne vihaavat tyyntä lampunvaloa, kerskailevat omasta valostaan ja tahtovat muka myöskin loistaa, virnistellen ja välkähyttäen liekkejänsä. Veripunaista hehkua luovat ne huoneeseen, ritisten ja ratisten pilkkaavat minua. Lämpöä huokuvat ne, sitä aaltoilee ylös minunkin luokseni, sitä on kaikkialla, minne valonikin virtaa.
"'Korkeasti kunnioitettu lampputuli', sihisivät liekit liedellä, 'lamppulyhty, vieläkö yhä elelet? Joka öljystä elää, pian sammuu, ei herää! Kun öljysi loppuu, on hengestä hoppu! Jos syömmesi lyhyt lie, koht elosi päättyy tie! Tuulonen sie, henkensä vie, henkensä vie!' tirskuivat ne. Mutta minä katselin korkeudestani ylpeästi alas heihin ja savusin vain vähän, osottaakseni halveksimistani."
"Koska sinä huoneessa komentoa pidit, niin olisi sinun pitänyt rangaista heitä", huusivat kultakuoriaiset.
"Puh, en viitsinyt!" sanoi virvatuli. "Hallitsija olin kumminkin. Eihän talon emäntä ulosmennessään toki olisi uskonut lapsiansa hurjien liekkien huostaan. Minun hoitooni hän heidät lähtiessään heitti. Oi, kuinka huolellisesti noita lapsia, talon onnea ja iloa, kaitsin, — lempeästi valaisten valvoin, vartioin! Pienelle tyttöselle nukkekätkyen vieressä näytin, ettei Liisunukke vielä nukkunutkaan. Hän istahti taas rahillensa ja alkoi uudestaan kehtolauluansa mustasta ja valkeasta lampaasta. Keskellä huonetta, aivan minun allani, pyöreän pöydän ääressä istui poika. Kirjoja ja kouluvihkoja oli levällään hänen edessään. — Autoin häntä kirjoittamaan: kreikkalaisia eksersitioita."
"Huu, kuinka kummallinen sana!" huokasi lumpeenkukka. "Sopiikohan valkoiselle kukalle puhuakkaan tuommoisesta?"
Nuori tarhapöllö kohautti säälivästi siipiänsä mutisten jotakin lapsellisesta yksinkertaisuudesta ja typeryydestä. Ja metsän vanhat puut pudistivat humisten päätänsä. Heistäkin tuntui tuo lausetapa niin oudolta, eivätkä he, enempää kuin hiljainen lumpeenkukkakaan, tienneet mitä siitä piti ajatella. Mutta vaahteran alla kuunteleva poika — hän purskahti raikkaaseen nauruun, hieroi hilpeästi käsiänsä ja katseli iloisemmasti kuin ennen yön pimeyteen.