Kultakuoriainen kysyi: "Mistä sinä tuon kummallisen sanan opitkaan, sinä lampputuli?"
"Tuli, joka valaisten ympärillensä katselee, ei tarvitsekkaan oppia. Me tulet tiedämme ja ymmärrämme sen, mitä valaisemme. — Ja varsinkin minä! — Poika kirjoitti noita outoja koukku-, häntä-, ja lippuniekka kirjaimia ja minä häntä valaisin. — Tuon sanan hän lausui, kun tyttönen tuli pöydän luo, katseli hänen kirjaansa ja kummastellen kysyi, mitä ihmettä hän siinä teki, sillä eihän kirjoitus saisi tuollaiselta näyttää. Silloin lausui poika tuon sanan ja nauroi pienokaiselle, joka tahtoi puhua kirjoituksesta, vaikk'ei sitä ymmärtänyt. 'Osaanpa minäkin jo pikkuruisen kirjoittaa', sanoi lapsi. 'Osaan tehdä nollia ja ykkösiä!' 'Kas vaan, kuinka taitava olet!' huudahti poika. 'Ehkä osaat jo lukeakkin!' Hän otti paperiliuskan, kirjoitti siihen sanan ja ojensi sen pienokaiselle. 'Minä siinä seison!' huusi tyttö iloisesti, 'Hanna siinä seisoo, Hanna, aivan niinkuin minun kauniiseen kuvakirjaanikin kirjoitit!'"
"Olivatko he veli ja sisko?" kysyivät kaislankukat.
"Päättäkää itse!" virkkoi virvatuli. "Tämän näköisiä he olivat: poika kookas ja voimakas, silmät totiset, tummanruskeat, rohkeasti säihkyvät. Hennot lapsekkaat huulet lujasti suljetut. Tuuheat, tummat kiharat varjostivat vakavaa otsaa. Herttainen pienokainen taas, puolta pienempi kuin poika, oli suloinen keijukaislapsi, kuin kukkaislumesta valettu. Siniset silmät viattomat, veitikkamaiset, pitkien tummien ripsien varjostamat. Kultaiset kutrit ohimoilta palmikoilla, jotka päälaella olivat sidotut yhteen. — Ovatko sisarukset sennäköiset?"
"Miksikä ei!" huudahtivat palkokukat. "Toinen vaalea, toinen tumma; sehän on sievä siskopari."
Ja yölepakko kysyi: "Eikö poika kiusannut tyttöä? Veljet tekevät mielellään kiusaa pienille siskoilleen!"
"Puh", puhkui virvatuli. "Pieni tyttö leikki omenoilla, jotka äiti oli antanut lapsille välipalaksi. Hän vieritteli niitä pitkin pöytää, asetteli niitä vieretysten parittain ja sitten piiriin. Poika katseli lasta herttaisesti hymyillen, mutta sanaakaan sanomatta. Vihdoin pani tyttönen kaikki omenat takaisin koriin ja työnsi sen pöydälle, niin kauvas kuin pienet käsivarret ulottuivat. 'Me emme saa niitä syödä, ennenkuin työsi on valmis; ei yhtään ennen, sanoi äiti', selittää lapsi ja seisoo odotellen, pieni pyöreä leuka molempien käsien varassa ja käsivarret pöytään nojaten. Kuinka viehättävä tuo pieni olento oli! Hennot jäsenet, suloisten, pienten kasvojen vienot, läpikuultavat piirteet ja kullankeltaiset palmikot, minun kirkkaimman valoni täydessä loistossa! Lämmin, rauhaton hehku häilyi myöskin huoneessa, sellainen, jommoisen roihuliekit luovat. Mutta se tulenloimo ei sattunut pienokaiseen, joka oli minun valokehäni keskellä. — — Ei, ei! Toinen hehku, pienessä sydämessä sykkivä raikas elämä se huokui rusohohdettaan hänen poskillensa, — malttamattomuus, halu saada omenat, se se pani poskuset yhä kirkkaammasti hehkumaan. Pieni mielipahan pilvikin ilmestyi jo otsalle, — pitkät silmäripset pidättivät kyyneltä, likistivät sitä, eivätkä olisi tahtoneet päästää sitä putoamaan. 'Kovasti kauvanhan sinä kirjoitatkin, Vilho!' sanoi lapsi. Poika katsahti työstään."
"Kas niin!" sanoi yölepakko. "Nytpä käy niinkuin sanoin! Nyt hän todellisen veljen tavalla asettaa omenat korkeimmalle hyllylle, eli pistää ne taskuunsa ja pilkkaa sitten pientä sisartaan."
"Yölepakot näyttävät kovin tarkalleen tietävän miten maailmassa käy", virkkoi kuoriainen. "Mutta kun virvatuli juuri on kertomassa, niin mielestäni —!"
"Yölepakoilla", keskeytti nenäkkäästi nuori tarhapöllö, "on ylimalkaan vaan himmeitä, hämäriä tietoja maailmasta ja ihmisistä."