"Vai niin, kyllä ymmärrän!" sanoi kultakuoriainen ja kumarsi syvään tarhapöllö-neidille.
Mutta liekki lausui: "Se se vain on surkeata, kun yölläliikkujat tahtovat puhetta pitää siinä, missä valo tarinoi! Poika teki aivan toisin. Myötätuntoisesti surkutteli hän pienokaista, sanoi itsellään tänään olevan tavattoman paljon tekemistä, ehdotti, että tyttö vain söisi omenansa ja lupasi puhua hänen puolestansa äidille. Mutta pienoinen pakotti suukkosensa ystävälliseen hymyyn ja virkkoi vikkelään: 'Ei, ei! Minäkin odotan mieluummin. Luuletko, etten minä saata odottaa, Vilho?' Silloin katsoi poika omituisesti hymyillen häneen, otti kauniin, pyöreän omenan korista ja näytti sitä vaieten tyttöselle. — Minäkin katselin armasta pienokaista, katselin kirkkaalla valollani häntä suoraan silmiin. — Silloin näin hänen poskensa punastumistaan punastuvan, kunnes hehkuivat kuin omenan kylki, otsallekkin nousi puna ja syvään, aivan syvään painoi hän hämillään päänsä. Omenan sileässä, punaisessa pinnassa oli syvät jäljet kahdesta pienestä hammasrivistä. Lapsi sopersi hiljaa, ettei hän ollenkaan ollut tahtonut omenaa purra. Se oli ollut kaikkein kaunein omena, — hän oli vaan tahtonut sitä suudella. 'Vai niin!' huudahti poika ja purskahti nauruun. 'Sittenhän täytyy varoa suudelmiasi! Pitää minun toki kertoa isälle, että hänen pikku tytöllänsä on noin terävät hampaat!' 'Voi, kuinka sinä olet paha, Vilho!'" sanoi lapsi ja kävi nyrpeänä istumaan pienelle jakkarallensa nurkkaan.
Vinkuen ulvoi myrsky savupiipussa. Uuninovet tuolla etehisessä kalisivat yhtämittaa. Vallattominta melua pitivät liedellä riehuvat tuliliekit, puuttuivat kaikkiin puheisiin. Minua oikein harmitti niiden kevytmieliset kujeet ja kokkapuheet. — Mutta lapsille ei niistä vaaraa ollut, — ne kun eivät ymmärtäneet tuota räiskivää pakinata. Pieni kipinähaltija, Niks-naks, joka asuu kuusenlastuissa ja kosteissa tuomen-oksissa ja niiden liedellä tahi takassa palaessa kernaasti piukahdellen räiskähtää hiiloksesta ihmisille vasten silmiä, pelotellaksensa heitä, — se se nytkin suurinta ääntä piti. Niksis, naksis, hyppeli se uunissa ylös alas, — pilkkasi pientä tyttöä ja kutsui häntä omenavarpuseksi. Mutta hurja, pitkä ja punakielinen lippuliekki-suikelo oli jo pari kertaa pistäytynyt ulos avonaisesta uunin-ovesta, — ja minua alkoi kovasti pelottaa lasten puolesta, sillä se on todellakin ilkeä, pahojen haltijoitten sikiö, eikä se tarkoita hyvää ihmisille! Polttorovioilla on se palanut, missä marttyyriraukat kärsivät tuskallisen kuoleman uskonsa tähden. — Oi, sepä vasta saattaisi kauheita tarinoita kertoa!
"Pienokainen käänsi päänsä poispäin ja katsoi räiskyvään tuleen. — 'Kuinka lystikkäitä nuo ovat!' kuiskasi hän itseksensä. Samassa vilahti hänelle mieleen mainio tuuma. Vikkelästi juoksi hän pöydän luoksi, otti omenan toisensa jälkeen ja pani ne kaikki esiliinaansa. 'En minä ollenkaan aijo niitä syödä, Vilho! Mutta elä suinkaan katso taaksesi! Kyllä sinäkin niistä vielä hauskuutta saat!' Sitten näin lapsen häärivän nukkekaappinsa luona, missä pienet posliinilautaset olivat ja sen jälkeen kiipeevän seisomaan pienelle rahillensa uunin eteen. Kaikki omenat oli hän pannut pienille lautasille ja työnsi nyt nämä kuumalle rautalevylle uuniin. Siinä hän nyt seisoi omenoitansa vahtimassa ja minä puolestani vartioin häntä. Oi, olipa hyvä, että minä olin siellä! Uunin lämpö ja iloinen odotus panivat hänen poskensa yhä tulisemmasti hehkumaan. Palmikot olivat pudonneet alas päälaelta ja riippuivat pitkin pituuttaan niskassa. Tyttönen ojensi valkoisen kätösensä ja kosketti sormellansa varovasti omenia koetellaksensa olivatko ne jo kuumia. — 'Hui, hai! Omenapaistikkaita!'" huusi Niks-naks haltija uunissa. "Niistä ei tule mitään, myttyyn menevät, pih, puh! Palavat, halkeavat, niksis, naksis!' Taas tunkeutui uunin-ovesta liekkejä, jotka loivat heleän hohteen lapsen jaloille ja hameelle."
"Kuuleppas lampputuli!" keskeytti kultakuoriainen. "Nytpä olisi sinun ollut aika pitää virastasi vaarin ja varjella lasta. Mitä sinä silloin teit, sinä ylimmäinen huoneenhaltija ja lapsenvartija?"
"Oi, kuinka minä varoitin, pärskytin ja savusin! Olin aivan hengettömäksi mennä! Mutta mitä, kun lapset eivät tahtoneet kuulla! — Kerran katsahti poika minuun ja kysyi harmistuneena: 'Oletko tullut hupsuksi, vanha lamppu? Rupeatko sinäkin ähkimään ja puhkimaan, myrskyn soittajaisia pitäessä? Ei se sinuun kuulu! — Istu hiljaa siellä ylhäällä, että saan rauhassa kirjoittaa!'
"Mutta pienokainen uunin edessä, — se ei edes kertaakaan vilkaissut minuun. 'Pistäyn pitkäksi! Poltan sun pois, poltan sun pois!' pärskyivät liekit. 'Niin valkea, sorja, Nyt tuli sun korjaa, Poltan sun pois, poltan sun pois!' roihuivat ne yhä julkeammin ja kovemmin ja töytäsivät kauvas ulos uuninovesta. Ilman veto ajoi ne takaisin. Mutta samassa tuli kiivas tuulenpuuska toraillen ja kohisten savutorvea alas ja raivosi rajusti liedellä, niin että liekkien oli pakko paeta nurkkiin ja kyyristyä kolkkiin. Ja pitkä, punakielinen lippuliekki, se tunkeusi väkisin rautaovesta ulos. Se tarttui lapsen keveään, hartioilta vapaasti riippuvaan esiliinaan, se tarttui halukkaasti kultakutrisiin palmikkoihin! Pienokainen päästää hätähuudon. — Poika kavahtaa pystyyn — kumea hätähuuto tunkee hänenkin rinnastaan. — Hän tarttuu palavaan lapseen, — repii sukkelaan esiliinan sen edestä, — tukahuttaa liekit. Sormiensa välitse hän vetää palmikoita, joissa jo ritisevät, pienet liekit ja säkenet lentelevät. Käteen jää palanen kaunista palmikkoa, päässä puoleksi hiiltynyt nauhanpätkä.
"Suuressa nojatuolissa lepää pienokainen. Poika on hänet sinne kantanut ja on nyt polvillaan hänen edessään, kuivaa hänen kyyneleensä, koettelee käsivarsia ja kaulaa ja puhuu ystävällisiä, rauhoittavia sanoja, vaikka hänenkin säikähdyksestä vaalenneita poskiansa pitkin suuret kyyneleet vierivät.
"Tuossa tulevat jo vanhemmatkin. Myrskyn pauhinan halki on lapsen tuskanhuuto tunkenut heidänkin korviinsa. Pienokainen juoksee heille vastaan, — heittäytyy äidin syliin! 'Rakas, rakas äiti, elä ole vihainen! Elä, elä! Poltin vain vähän itseäni. Ei se paljon koske!' Äiti istuutuu nojatuoliin, pienokainen sylissä, tempaa vaatteet sen yltä, — tiheä villakangas on sitä suojellut, — pikkarainen punainen pilkku hartioilla, toinen kyynäspäässä, siinä koko vahinko! — Pienokainen juttelee iloisesti siitä, kuinka hyvä oli, ettei hänellä ollut uutta esiliinaansa edessä, kuinka Vilho oli tarttunut liekkeihin, temmannut ne pois ja tukahuttanut. — Isä sulkee pojan hellästi syliinsä. Äiti tarttuu kyynelsilmin hänen käteensä.
"— Silloin hän huomaa pojan tuskasta vavahtavan, näkee hänen käärineen liinan käteensä. Sitä poistaessaan vaalenee äiti.