"Ylhäällä loistaessani näin heidän vievän pojan pois. Äiti tuki häntä hellästi käsivarrellansa. Isä kantoi pientä tyttöä. — Minä jäin yksin. Olin pahoillani siitä, etten ollut voinut auttaa, etteivät lapset olleet varoitustani kuunnelleet. Loistaminenkaan ei enää minua miellyttänyt. Näin onnettomuuteen syypäitten roihuliekkienkin toisen toisensa perään laskeutuvan levolle. Kipinähaltijatkin olivat itsensä uuvuksiin hypelleet, — ryömivät nyt vain hitaasti tuhkassa. — Tuuli yksin ulvoi vielä ulkona yhtä rajusti kuin ennenkin. Sadekeijut olivat huiskineet pois. Hajanaisten pilvien lomasta loisti kuu huoneeseen. — Nuori palvelustyttö tulee sisälle, sulkee uunin ja nostaa kätensä lamppuani kohden. — Hän kiertää minua, pyörittää, kunnes tunto häviää, kun heitän henkeni!"
"Olipa se sentään mainiota, että sinä olit siellä hallintoa pitämässä, lampputuli!" ilkkui kovakuoriainen. Mutta virvatuli oli jo sammunut.
"Poika raukka!" huokasi lummekukka. "Mitähän nuo ilkeät tuliliekit hänelle tekivät!"
Uusi virvatuli, läpikuultavampi edellisiä, hyörähti, pyörähti nyt lähemmäksi. Se kun rannan partaalla sinertävänä tuikkelehti, hypiskeli ja loimoten piirissä pyöriskeli, kaikui ilmassa hiljainen hyminä, yksitoikkoinen ja lempeä, kuni kehtolaulu.
"Kuka siellä laulaa?" kysyi tarhapöllö. — "Mitä tuo ruikutus merkitsee? Onko täällä joku lapsenhoitaja?"
"Oi, ole toki vaiti!" rukoili lumpeenkukka. Mutta liekki lehahti heleään nauruun, hyppelehti ja kiertelehti, yritti puhua, mutta ei naurulta ja hyppimiseltä saanut sanaakaan sanotuksi.
"Vedenhaltija se on", tirskui se viimeinkin, "veden haltija se minulle laulaa, tervehtii minua! Joku vienoinen vuorilähde mahtaa laskea lampeen, — mahtaa tuntea minut. Se se mulle nyt laulaa lauluani, sitä laulua, jota kaikki kaivohaltijat minun lähestyessäni visertävät, kun minun polttava henkeni niihin käy ja panee ne kiehumaan, kuohumaan.
"Hei vaan! Kuinka elämä surisevan kattilan alla oli hauskaa! Ahtaassa asunnossa sai tanssia, aina vaan tanssia saman suloisen sävelen mukaan, liekehtiä, hypellä! Sihinätä ja pihinätä yllä ja sinertävää kosteata höyryä! — Ja sillä välin sai kurkistaa kattilan alta, — loimoten kuvastua kirkkaissa hopeakapineissa, heijastua kuultavista kristalleista, kiiltää kirjavissa kupeissa ja valkealla damastipöytäliinalla. — Huone oli upea ja miellyttävä, seinäpaperit tummat, oviverhot kallisarvoiset, katto koristeltu ja komeasti kullattu. Kiiltävissä tammisissa ovissa on suuret, pyöreät nappulakoristeet. Ne loistavat, säihkyvät, — ovat kai valoa nekin? Minä niille nyykäytän, kiemurtelen, tervehtien viittaelen. Ne tuijottavat kylmästi minuun, — hyh, halpaa kiillotettua messinkiä vain! Kuinka lattia kuultaa, — kuinka maton jättiläiskukat loistavat! Tämmöisissä huoneissa asuu onnellisia ihmisiä, — ja onnelliset ihmiset rakastavat ja suojelevat iloista herttaista kotihaltijaa, teekattilan alla leimuavaa liekkiä, hehkuhenkistä hyppelijää, jonka suonet tykkivät tulisesti, taukoamatta, huimasti. Sille he illalla valmistavat turvallisen paikan pyöreän perhepöytänsä päässä. Ja sydämet aukeavat, keskustelu luistaa vapaasti ja iloisesti, leikkipuhettakin kuuluu, kun kuuma, höyryävä vesisäde kattilasta suihkuaa, kun kattila laulaen hyrisee, sihisee ja suhisee, kihisee ja kuhisee, kun liekki ritisee, kielehtii!"
"Seis, seis!" pyysi kultakuoriainen. "Tyynny toki, sinä häilyvä, heiluva olento! Hengästyyhän aivan sinun lörpötyksestäsi ja keikkumisestasi!"
"Etkös voi hengittää enää?" nauroi virvatuli. "Käy pois tanssimaan kanssani, sinä kiiltävä keikari! Multapa riittää voimia meille molemmille, eikö niin! Tule, tule! Olethan koko soma kavaljeeri!" Tuulen vauhdilla pyörähti se rantaan sen kiven luo, jolla vanha huuhkaja istui. Samassa huusi se ilakoiden: "Kas, tuossahan messinkinappulat ovatkin!" ja tavotteli lieskaten ja kiemurrellen professorin suuria rillisilmiä. "Halpaa messinkiä vain! Ei valoa, ei sielua!"