Suutuksissaan ja silmät sokaistuina kirkui vanha lintu kovasti, räpytteli siipiään ja iski nokallansa virvatuli-veitikkaa. — Mutta tämäpä jo olikin lahdelman toisella rannalla. Murattiköynnös huusi sille:
"Siitä mahtanee olla pitkä aika, kuin sinä ihmisten tienovilla paloit, hurja vekkuli! Ihmisten rakastama ja holhoma tulonen ei väiky vallattomana kiusantekijänä yöllä, eikä tee vanhoista, kunnianarvoisista linnuista pilkkaa!"
"Heleijaa, heleijaa, onpa aikaa, onpa aikaa!" hyräili liekki. "Onko kaksikymmentä vuotta pitkä aika? Ha, ha, ha! Niin, kaksikymmentä vuotta ja vielä kaupan päälle! — Silloin kattila vesivirttänsä veisasi, — silloin minä elin, — silloin paloin, tuon ainoan autuaallisen illan."
"Miksi se ilta sitten oli niin autuaallinen?" kysyivät pienet ruohot.
"Siksi, että olin niin onnellinen! Heleijaa! Minä ja ihmiset! Olisittehan vain nähneet nuo iloiset kasvot ympärilläni teepöydän ääressä! Niin. Sohvan kulmassa lepäävän sairaan ja kalpean emännänkin kasvot loistivat ilosta. Ja entä isän silmät! Kuinka ne säihkyivät! Hän istui mukavassa, suuressa nojatuolissa ja veti syviä sauhuja piipustansa."
"Oliko siellä isäkin?"
"Tietysti. Isä ja äiti."
"Isä ja äiti! Oi, kaksiko vaan?" huokasivat ruohoset. "Kuka sitten tuo isä oli ja kuka äiti?" kysyi lumpeenkukka.
"Malttakaa, malttakaa! Odottakaahan toki! Näinhän minä enemmänkin! Näin tytön kasvot, — tummansiniset lapsensilmät, iloiset ja veitikkamaiset. Mutta kun tummat silmäripset vaipuivat alas ja taas kohosivat, katsoivatkin nuo tummat tähtisilmät niin syvästi mietiskellen, niin vakavasti kysellen."
"Istuiko hän teepöytäsi ääressä?"