"Teepöytäni ääressä istui, hennossa kädessä hopeaveitsi. — Voiteli sillä voileipiä ja nuorukainen leikkasi ne tasaisiksi."
"Nuorukainenko? Voi vallaton virvatuli! Pysy pikkuisen paikoillasi!
Nuorukainenko kanssa? Kuka nuorukainen sitten oli?"
"Hoh hei! Sitäkö tahtoisitte tietää! Nuorukainenhan oli päähenkilö — ilon syy! Oli ollut kauvan, kauvan poissa! Palasi tänään pitkiltä matkoilta! Hänelle paloi kodikas tuli laulavan kattilan alla, hänelle sykkivät sydämet, säihkyivät silmät!"
"Kerro toki, kuinka hän käyttäytyi?" kysyi nuori tarhapöllö. "Ei ole yhdentekevää, miten päähenkilöt käyttäytyvät."
"Vielä mitä!" huusi tulonen. "Päähenkilöille se on aivan yhdentekevää. Minun herttainen nuorukaiseni ei ollenkaan ajatellut käytöstään. Hän istui ja katseli nuorta tyttöä, hänen käsiänsä, hänen herttaisia kasvojansa. Kun tyttö kevein askelin astuu pöydän ympäri, silmäilee nuorukainen hänen jälkeensä niin totisesti, niin miettivästi, — kuin olisi tyttö armas arvoitus, josta hän tahtoisi selvän saada."
"Mitä sitten arvoitus on?" kysyi lumpeenkukka.
"Silmikot ovat arvoituksia!" vastasi murattiköynnös. "Ensin alkaa taimi nousta, — on pieni, itseensä sulkeutunut, tarkkaan vihantain, poimukkaitten lehtien verhossa. Sitten kasvaa varsi pitemmäksi, yhä ylemmäksi ja vihdoin nuokkuu solakassa varressa täyteläinen soma silmikko. Seisot sen edessä, kysyt: 'Minkähänlainen se huomenna täysin puhjenneena kukkana, värikkäänä loistaessaan, suloista tuoksua levittäessään, lienee?' — Niin, päivänpaiste ja lämmin kesä-ilma ne semmoisen kukkais-arvoituksen selittävät."
"Hei! Hyvä, hyvä!" nauroi liekki ja tervehti, iloisesti liehuen, murattia. "Oikein! Semmoinen hän oli! — Vieno neito-silmikko kevään täydessä kukoistuksessa, — kasvamaisillaan, kehittymäisillään! 'Minkälainen hän puhjenneena kukkana lienee?' Se kysymys loisti nuorukaisen vakavissa, tummissa silmissä. Oi, minä ymmärsin häntä hyvin! Hän uneksi haaveillen pienestä, lehtien peitossa piilevästä silmikosta."
"Oliko hän haaveksija!" kysyi nuori tarhapöllö.
"Varjele! Ei! Ajattelija hän oli," huudahti liekki. "Paljon lukenut, korkeasti oppinut, ehkä hengelliseen säätyyn kuuluva, — mistäpä minä tietäisin! Hänestä ei mikään kirja ollut liian paksu, liian vanha tai liian vakava, jos kohta vieras kieli eli syvällinen esitystapa tekikin sen vaikeatajuiseksi. Sitä vaan ei tuo kelpo nuorukainen tiennyt, että lapsen kengät kuluvat, että lapsi kasvaa."