"Valekultaa! Kuinka epäkohteliasta!" huusi kultakuoriainen. "Eikö pienokainen pahastunut?"
"Eipähän mitä!" huusi pieni tulonen. "Tuo armas lapsi, herttainen pienokainen, pyysi häntä toki pitämään kunniassa sileäksi kammattua tytön päätä, semmoiset esineet kun vaativat erityistä kunnioitusta. — Näin sanoessaan otti hän nuorukaisen käden omien käsiensä väliin ja piteli sitä. — Minäpä pilkistän pienestä piilopaikastani, — minäpä tirkistän leimuten yli pienoisen, kerma-astian nimeä muka kantavan, esineen, — ja näen nuorukaisen kädessä, — oi! — suuren, suuren arven! Herttainen Hanna näkee sen myöskin! — Hyväillen sivelevät hänen valkoiset sormensa sitä. — Oi, sääli hänen iloista nauruansa! — Se vaikeni yht'äkkiä! — Otsansa painaa hän nuorukaisen käteen ja kuiskaa aivan hiljaa: 'Armas Vilho raukka! — Olethan taaskin tuonut tuon ruman arven kanssasi kotiin! Minun täytyy kantaa minun pahantekoni häpeän, vaikka olit minun pelastajani tulenvaarasta ja olisit ansainnut kuninkaallisen palkinnon!'"
"Oi! — oi! —" huokasi lummekukka ja kaislakukkaset toistivat: "Pelastaja tulenvaarasta! Pelastaja tulenvaarasta!" ja olivat mielestään erinomaisen sukkelia ja älykkäitä.
"Minäpä tiedän jotakin loimuliekeistä ja tulikekäleistä!" huusi palkokukka.
"Pah! Lasten loruja vain!" virnisteli virvatuli. "Elkää lörpötelkö noin! — Ajatukseni eivät pysy koossa! Kaikki leimuaa, liekitsee, hyörii sikin sokin mielessäni! Tahdottehan toki tietää, mitä sitten tapahtui! — Isä puhui: voi! niin sekavia sanoja! Aluksi en niitä oikein ymmärtänyt. — Olisi muka aika ajatella palkintoa Vilholle. Hanna tyttösen tuli vaan pitää lujasti kiini tuosta voimakkaasta kädestä, joka oli häntä niin hyvin suojellut ja miettiä ajatelkaapas! — hänen tuli miettiä pari vuotta, mitä hän Vilholle antaisi. — Ehkä kauniin koristeen, ehkä kunniamerkin — taikka mieluummin pienen kultaisen sormuksen, arveli isä; sillä olisihan paikallaan, että juuri se käsi, joka oli hänen tähtensä niin suurta tuskaa kärsinyt, saisi palkinnonkin kantaa."
Professori huuhkaja kysyi: "Oliko tytärkin samaa mieltä?"
Virvatuli vastasi: "Pienokainenko? Ah! Pienokainen purskahti raikkaaseen nauruun ja sanoi: 'Kultaa ja koristuksiako Vilholle?' Nosti pienen nenänykerönsä pystyyn ja virkkoi viisastelevasti: 'Sormukset ja kultakäädyt, kun kerran sellaiset saan, pidän kyllä itse Paremmin ne minulle sopivat, kuin tulevalle kunnian-arvoiselle herra rovastille!'"
"No! Entä nuorukainen?" kysyi nuori tarhapöllö.
Liekki lieskahti kärsimättömästi: "Vait, vait! Tiedätte jo tarpeeksi. Nuorukaisesta ei ole enää mitään mainittavaa. Hän oli vaiennut — jo aikoja sitten. Kun isä puhui palkinnosta ja kultaisesta sormuksesta, käänsi hän äkkiä päänsä, — katsahti isään — suurissa, tummissa silmissä välähti kirkas tuli. — Taaskin niissä saattoi nähdä kysymyksen, — epäilystä, toivoa, tulevaisuuden unelmia! — Isä hymyilee hellästi hänelle. — Äiti katselee häntä sydämellisesti, kiiltävä kyynelhelmi silmässä. — Silloin nousee hehkuva puna hänen otsallensa. Vaieten tuijottaa hän eteensä. Kuulee mitä pienokainen hänelle juttelee mukavasta, pehmeästä, silkillä sisustetusta rukkasesta, jonka aikoo antaa hänelle, jotta arvella olisi oikein hyvät päivät! —
"Niin, kunpahan olisi ymmärtänyt, mitä kaikkea he siellä ajattelivat, puhelivat ja tarkoittivat! — Kattila istui niin leveänä nokallani, sihisi ja sohisi. Vesihöyryt kiitivät sihahdellen ilmoille. Keittiön torvesta kohosi sinertäviä, levottomasti lehahtelevia pilviä. Hopeakannusta kaasi tyttö tummankellertävää juomaa kuppeihin. Kiehuvan kuumaa kukkaistuoksua virtaa kaikkialle ja sekaantuu toisiin höyryihin."